Tietoaineistojen avaajan ei kannata jättää viestintää hyödyntämättä

Elämme avoimuuden aikakautta. Avoin data, avoin tieto, avoin päätöksenteko, avoin lähdekoodi, avoin tiede näkyvät ja kuuluvat kaikkialla. Tieteen parissa toimii voimallinen avoimen tieteen liikehdintä, joka tähtää tieten tulosten ja prosessin avoimuuteen. Valtionhallinnossa avataan päätöksentekoa ja julkista dataa markkinoiden käyttöön. Yritykset pyrkivät hyötymään avoimuudesta avoimen innovoinnin kautta. Mutta avoimuuden lisääminen tietoja, dataa, päätöksiä tai haasteita jakamalla on vaativaa puuhaa, joka edellyttää monenlaista osaamista ja suunnitelmallisuutta. Mitä avaamisella tavoitellaan? Eräs vähän käsitelty aihe on ollut viestinnän merkitys avoimuuteen tähtäävissä hankkeissa. Oli sitten kyse millaisesta tietoaineistosta tahansa onnistunut avaamisprosessi edellyttää tuekseen ammattimaista ja strategista viestintää.

Valtionvarainministeriön suunnitelmat julkisten tietovarantojen avaamiseksi ovat upeita, mutta samaan aikaan ne edellyttävät monialaista osaamista ja toteutuskelpoisia suunnitelmia. Valtionhallinnon eri osa-alueet käsittävät valtavan määrät julkista tietoa, josta voivat avoimessa muodossa hyötyä hallinnon ulkopuoliset toimijat. Potentiaalisia käyttäjiä ovat ainakin yritykset, yhteisöt, viranomaiset, vapaaehtoistoimijat, akateeminen tutkimusmaailma, ajatushautomot ja yksityiset tutkimuslaitokset. Jo nyt sovelluskehittäjät ovat saaneet esimerkiksi pääkaupunkiseudun kaupunkien avaamaa dataa hyödyntäen aikaan palveluita, joita olisi ollut vaikeaa edes kuvitella pari vuosikymmentä sitten, ja lisää on kehitteillä koko ajan.

Viestinnällä on ja on ollut keskeinen rooli onnistuneessa datan avaamisessa. Datan avaamisen asiantuntijoiden mukaan avaamiseen liittyvät hankkeet eivät ole luonteeltaan ”teknisiä projekteja”, vaan ne rakentuvat sidosryhmien ympärille: ketkä käyttävät, hyödyntävät ja jalostavat dataa? Niinpä tiedon avaaminen ei olekaan vain ”tiedotettava” asia, vaan kyseessä on myös aidon verkoston rakentaminen esimerkiksi kilpailujen, seminaarien ja yhteishankkeiden avulla. Samaan aikaan avaamisesta muodostuu tärkeä toimijaa määrittelevä tekijä: millaista mielikuvaa ja kokemusta avoimuuden hankkeet rakentavat ja tarjoavat sidosryhmille toimijasta?

Esitin hiljattain julkaistussa Procomma Academicissa viestinnälle kolmea erilaista mutta toisiaan täydentävää roolia erilaisissa avoimuuden hankkeissa (koko teksti ladattavissa täältä). Väitin, että viestintä voidaan nähdä 1) tiedon jakajan ja taltioijan, 2) vuorovaikutuksen fasilitoijan ja 3) mielikuvien rakentajan rooleissa. Kuhunkin rooliin kytkeytyvät erilaiset viestinnän tavoitteet, keinot ja sidosryhmät. Tiedon jakajan ja taltioijan roolissa viestintä vastaa avattujen tietoaineistojen saatavuudesta ja esillepanosta sekä jakaa tietoa aineistojen käyttöä ja ominaisuuksia koskien. Vuorovaikutuksen fasilitoijan roolissa viestintä pyrkii osallistamaan sidosryhmiä tiedon käyttöön luomalla uusia yhteyksiä. Mielikuvien rakentajan roolissa viestintä kertoo tarinaa organisaatiosta ja nivoo organisaation arvot ja identiteetin avoimuuden tavoitteisiin.

Pelkkä ”puhe” avoimuudesta jää retoriselle tasolle, jos tietoaineistoja ei saada avattua ja hyötykäyttöön. Toisaalta jos tietoaineistojen avausprosessi saadaan aikaiseksi, ei verkossa pölyttyvällä datakatalogilla tai dokumenteilla ole arvoa, jos tiedolla ei ole käyttäjiä. Tarvitaan siis tekoja (tietoaineiston avaaminen), vuorovaikutusta (yhteiskehitysprojekteja) ja puhetta (näkyvyys) yhtäaikaisesti, jotta tietoaineistojen avaamiseen tähtäävät hankkeet onnistuvat myös viestinnällisestä näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on julkaistu Helsingin kaupungin avoimen datan projektin Helsinki Region Infosharen blogissa.

Mediamainonnan uudet muodot hämmentävät

Tänä keväänä keskustelu sponsoroiduista sisällöistä medioissa on käynyt kuumana. Keskustelu käynnistyi, kun Ylen toimittaja Sanna Ukkola esitteli Yle-blogissaan dystopian median ja mainonnan rajojen lopullisesta hämärtymisestä mediatalojen etsiessä uusia tulonlähteitä kutistuvilla mediamyynti- ja tilausmarkkinoilla. Ukkolan kirjoitus poiki useita vastauksia viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisilta, jotka työkseen näitä uusia sisältöjä tekevät ja ideoivat yhdessä mainostajien ja medioiden kanssa. (Lue kirjoittamani postaus keskustelusta Jyväskylän yliopiston tutkimusprojektin blogista.)

Tiivistäen jutun juoni on seuraava: sponsoroidut sisällöt, siis mainostajan maksamat sisällöt medioissa (esimerkiksi tämä tai tämä), ovat tapoja tuottaa journalistisen oloista sisältöä eri kanaviin median omassa ympäristössä kuten uutismedian verkkosivuilla. Samasta asiasta on kyse aikakauslehden sivuilla tai liitteissä julkaistavissa advertoriaaleissa.

Raitiovaunureittiä mainostava advertoriaali vuodelta 1896 Atlanta Constitution -lehdestä.

Raitiovaunureittiä mainostava advertoriaali vuodelta 1896 Atlanta Constitution -lehdestä.

”Natiivimainonta” puolestaan tarkoittaa sponsoroitua journalististen sisältöjen tuottamista siten, että vaikka jutun aihe ja teema ovat mainostajan tilaamia, jutun näkökulma on journalistinen, juttu noudattaa kyseisen median journalistisia periaatteita ja se saa paikan median muiden juttujen parista. Tuotot saattavat olla hyviäkin; ainakin huippumediabrändeillä natiivimainontakampanjoiden hinnat vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin dollareihin. Mainostajat ovat myös halukkaita kasvattamaan natiivimainontabudjettejaan eli lisäämään naitiivijuttujen määrää.

Mainokset osana uutisjournalismia

Suomessa keskustelu on ollut vastakkainasettelujen sävyttämää. Yle jatkoi kriittistä otettaan tarttumalla mm. Suomen Kuvalehden sivuilla esitettyyn sponsoroituun sisältöön, jossa esiintyi mainosmannekiinina Helsingin kaupungin virkamies:

Ylen toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti blogissaan [linkki poistettu] Ylen nettisivuilla jo lähes toteuneesta median tulevaisuudesta, jossa journalistinen sisältö ja mainokset sekoittuvat. Ukkolan huomiot ilmiöstä osittautuvat saman tien todeksi. Yhdessä Suomen perinteikkäimmistä aikakauslehdistä, Suomen Kuvalehdessä, Helsingin kaupungin virkamies on kuvattu ja haastateltu tyylikkään lehtijutun oloiseen mainokseen.

Pian SK:n päätoimittaja Ville Pernaa sai tilaisuuden vastata, kuinka hänestä on ”koomista nähdä […] tilanne, jossa oma lehti joutuu mallikappaleeksi journalismin ja mainonnan sekoittumisesta. Olemme Suomen viimeinen lehti, jossa olisi havaittavissa journalismin ja mainonnan sekoittumisen”. SK:n tapauksessa kyse olikin melko perinteisestä advertoriaalista, joka oli selkeästi merkitty ja erotettu omaksi kokonaisuudekseen.

Jos tätä mainosta olisi halunnut käyttää todisteena ”jo lähes toteutuneesta median tulevaisuudesta”, olisi saman huomion voinut tehdä jo aiemmin, sillä advertoriaalit ovat olleet kiinteä osa aikakauslehdissä ja televisiossa julkaistavaa mainontaa jo vuosikymmeniä. Ehkäpä käsillä oleva muutos koskee enemmän sitä, että nyt myös uutismediat hakevat erilaisten yhteistyökuvioiden kautta uusia tulonlähteitä, kun aiemmin tuotesijoittelua ja advertoriaaleja on totuttu näkemään viihteellisten ja life style -sisältöjen yhteydessä?

Verkko vauhdittaa uusien mainonnan muotojen syntyä

Julkisen sanan neuvoston (JSN) työryhmä sai hiljattain lausunnon aikaiseksi mainonnan merkitsemisestä. Lausuman ydinsanoma on sama vanha eli se että journalistinen ja kaupallinen sisältö tulee voida erottaa toisistaan. Ehkäpä lausuman keskeinen, uusi anti koskee sitä, kuinka mainoksista pitäisi puhua, millä sanoilla ne tulisi merkitä: JSN:n mukaan mainoksen tulisi olla mainos, eikä esimerkiksi ”sponsoroitua sisältöä” ja mainostajan mainostaja, eikä esimerkiksi ”kumppani”. JSN:n Risto Uimosen mukaan ”[o]ngelmia on aiheuttanut erityisesti netti, jossa median digitaalisilla sivuilla on käytetty kaupallisesta aineistosta epäselväksi jääneitä uusia termejä”.

Verkko on totta tosiaan syypää, sillä siellä niin mainostajat kuin (journalistiset) mediatkin etsivät uusia ilmaisun tapoja ja keinoja. Uutta ovat ainakin vuorovaikutteisuus, jakaminen, yleisöjen tuottamat sisällöt ja monikanavaisuus sekä yleisesti teknologian mukaan tuomat, ilmaisua rikastuttavat mahdollisuudet. Kun tähän yhdistetään yleisön muuttuneet mediankäyttötavat (mm. tietoa etsitään aiempaa aktiivisemmin, sisältöjä silmäillään valikoiden, hyviä juttuja jaetaan, uutisia ja asioita kommentoidaan, asioista keskustellaan) ja median tavanomaisten ansaintologiikoiden murros (mm. mainostilan myynnistä kohti kohdennettumpaa, räätälöidympää ja osallistavampaa mainontaa), käy selväksi että uusia muotoja etsitään ja testaillaan. Siksi mediat perustavat journalismin, digimaailman ja markkinoinnin välimaastoon sijoittuvia uusia tehtäviä.

Mikä muutuu?

Uskottavan ja tinkimättömän ”laatujournalismin” kohtalo jäänee tiettyjen medioiden käsiin, kuten asianlaita on tähänkin asti ollut. Hyvä ja kriittinen journalismi ei synny yksistään median taloudellisen riippumattomuuden tai vakaan rahoituspohjan seurauksena, vaan lisäksi tarvitaan toimituksellista osaamista ja linjauksia, joista pidetään kiinni ja joita aktiivisesti johdetaan ja puolustetaan. Viihteellisemmässä sekä tuotteista ja elämäntavoista kertovassa journalismissa kaupallisuus on luontevammin mukana kuin uutisjournalismissa.

Medialla on valta nostaa esiin tiettyjä tuotteita ja kehua tai haukkua niitä mielin määrin, jos se katsoo sen aiheelliseksi. Jos taas kyseessä on median oma mainostaja, ristiriita on ilmeinen: harva haluaa riskeerata tulonlähteen ja haukkua ison mainostajan tuotteen. Silloin on ehkä parempi pidättäytyä tekemästä juttuja niistä asioita ja tuotteista, jotka jo näkyvät median maksetuissa sisällöissä. Toisaalta miksi mainostaja haluaisi maksaa mainoksista, jos hänestä ei ainakaan tehdä journalistisia sisältöjä ja kilpailijaa kehutaan viereisellä sivulla? Tähän rakoon natiivimainonta tunkee.

Aallonharjalla olemisen kauneus

Tuttu tunne monille. Juuri kun ystäväsi vinkkasi uudesta huippukivasta erikoiskahvilasta laitakaupungilla, kaikki kaverit tuntuvat puhuvan asiasta. Tai juuri kun olit harkitsemassa suurta päätöstä – ottamassa asuntolainaa, hankkimassa lasta, perustamassa yritystä – kaikki ympärilläsi ovat tekemässä samaa. Elämmekö aina samojen tapahtumien, ilmiöiden ja elämän asioiden sykleissä vai tuntuvatko asiat vain uusilta kun kohtaamme ne ensi kertaa?

Sosiaalisessa mediassa törmää usein tilanteeseen, jossa juuri aloitettuaan keskustelun jostakin ”uudesta” asiasta, kaikki tuntuvat puhuvan samasta. Syntyy kokemus, että ilmiö on nousemassa esiin ja itse on aallonharjalla levittämässä uutta ilosanomaa. Näin voi olla – verkossa ilmiöt ”leimahtavat” nopeasti. Mutta kyse voi olla myös puhtaasti siitä, että asia oli vain itselle uusi, ja nyt keskustelut ikään kuin tulivat havaintojen piiriin voimallisemmin, kun niitä alkaa etsimällä etsiä tai alitajuisesti havaita paremmin.

CC BY 2.0: Gerald Rich. Wall St fashion shoot. Source:  https://www.flickr.com/photos/geraldrich/7314431236

CC BY 2.0: Gerald Rich. Wall St fashion shoot. Source: https://www.flickr.com/photos/geraldrich/7314431236

Kyse on toistuvuusharhasta, kokemuksesta että tietoisuuteen tullut asia on yhtäkkiä esillä kaikkialla ympärillä. Esimerkiksi: jos harkitset uranvaihtoa, kaikki ympärillä näyttävät harkitsevan uranvaihtoa. Onko nyt menossa jokin uranvaihtobuumi, saatat pohtia. Tai kun tulet raskaaksi, yhtäkkiä joka puolella näkyy odottavia äitejä ja lastenvaunuja. Todellisuudessa asia on ollut esillä monotonisen tasaisesti koko ajan.

Standfordin yliopiston linqvistiikan professori Arnold Zwickyn  mukaan ilmiön taustalla on kaksi psykologista prosessia: ensimmäinen on valikoivuusharha, jossa kiinnitämme alitajuisesti enemmän huomiota asiaan, joka on meille uusi, ja yhtäkkiä vaikuttaa siltä, että asia on esillä joka puolella. Toinen on vahvistusharha, jossa vahvistamme enakkokäsityksiämme keräämällä tai havaitsemalla vain niitä tukevaa informaatiota. Ilmiö tunnetaan myös nimellä Baader-Meinhof-ilmiö. (Tämän nimen taustalla on oikeastaan internetmeemi, jossa erään keskustelupalstan kommentoija kertoi kuulleensa yhden vuorokauden sisällä toistamiseen saksalaisen terrorijärjestön nimen.)

Todellisista innovaattoreista tiedämme, että he ovat harvassa. Everett Rogersin innovaatioiden leviämisen mallin mukaan vain noin 2–3 % ihmistä on innovaattoreita ja vain noin joka kahdeksas varhaisija omaksujia, eli niitä jotka tarttuvat ensimmäisinä uusiin ideoihin, tuotteisiin ja ajatuksiin ja alkavat levittää niitä sosiaalisissa verkostoissaan. Suurin osa meistä, noin 68 %, kuuluu varhaiseen tai myöhäiseen enemmistöön. 16 % on ”kuhnureita”, jotka viimeisinä tunkevat kosketusnäyttökännykän taskuunsa, kun muut ovat niitä hiplanneet jo vuosia. On siis suuri todennäköisyys, että ”uutuus” on jo ollut pitkään uutta, kun kuulemme siitä, vaikka se tuntuisikin juuri nyt olevan nousussa. Niin on laita tämänkin kirjoituksen käsittelemän aiheen.

Konservatiivien yllätyskannatus: syynä kampanjan loppukiri vai vinouma gallupkyselyissä?

Kuten Suomen Eduskuntavaaleissa Britanniassakin konservatiivit ovat viemässä voittoa. Samalla tavalla kuin Eduskuntavaaleissa, konservatiivien menestys tuli pienoisena yllätyksenä, sillä ennen vaaleja tehdyt kyselyt eivät osanneet sitä aivan täysin ennustaa. Viimeisissä gallupeissa Perussuomalaisille ennustettiin parhaimmillaan 16,7, kannatusta, kun todellinen kannatus oli 17,65. Samaten Kokoomuksen kannatus oli yhden prosenttiyksikön kyselytuloksia korkeampi. Keskustan kannatus puolestaan suli kolmisen prosenttiyksikkö viimeisistä kyselyistä, samoin kuin vasemmistoliiton pieneni noin prosenttiyksikön verran.

Taloustutkimuksen ja TNS Gallupin edustajat arvelivat Kansanuutisten haastattelussa, että kokoomus ja perussuomalaiset tekivät loppukirin ja saivat viime hetken empivät äänestäjät liikkeelle. Loppukirin voimaan uskoi myös perussuomalaisten Timo Soini.

Kyselyissä voidaan parantaa tulosten luotettavuutta onnistuneen otannan avulla. Mitä paremmin saadaan suomalaisia keskimäärin vastaava joukko vastaajia otokseen, sitä luotettavimpia tulokset ovat. Sillä tavalla 1000 ihmistä riittää kertomaan luotettavasti mitä miljoonat ihmiset ajattelevat, ja lisäksi otoksen avulla voidaan laskea riskitaso ja luottamusväli saaduille arvoille.

Mutta mielipiteistä johtuvaa vinoumaa otantamenetelmät eivät kykene oikomaan. Britit puhuvat Shy Tory -efektistä, joka tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät halua (tai osaa) kertoa etukäteen kyselyissä äänestävänsä konservatiivipuoluetta. Jos esimerkiksi konservatiivien äänestäminen on päätös, josta on keskimäärin hankalampaa kertoa kyselyissä etukäteen kuin muiden puolueiden kohdalla, se aiheuttaa systemaattista vinoumaa otokseen ja vaalien lopputulos voi siltä osin poiketa kyselyjen ennustamista tuloksista. Siinä mielessä perussuomalaisten ja kokoomuksenkaan kannatuksen eroa suhteessa gallupeihin ei ehkä selitä ainakaan täysin puolueiden tekemä ”loppukiri”, vaan Shy Toryn kaltaisen efektin aiheuttama vinouma galluppien otoksissa.

“Miksi vaivautua?” Tutkimusmaailman trendit haastavat tutkijat viestimään työstään

Kirjoittajat: Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen

Koulutimme hiljattain Helsingin yliopiston tutkijoita, hallintoa ja jatko-opiskelijoita tiedeviestinnän ja tutkijan verkostoitumiseen liittyvistä teemoista. Koulutuspäivän aikana nostimme esiin joitakin polttavia kysymyksiä liittyen akateemisen maailman trendeihin sekä siihen, millä tavalla nämä trendit heijastuvat tutkijoiden viestintään. Suuri osa trendeistä on jo arkipäivää, kuten kova kilpailu akateemisista työurista, tutkimuksen vaikuttavuuden arviointi, tieteen legitimiteetin kyseenalaistaminen yhteiskunnallisissa keskusteluissa tai verkottumisen – myös akatemian ulkopuolelle – merkityksen korostuminen esimerkiksi tutkimushankkeita rakennettaessa.

Kysymys joka toistuu koulutuksissa ja tiedeviestinnän kursseilla yksittäisten tutkijoiden suusta on “miksi vaivautua?” Mitä hyötyä on osallistumisesta keskusteluihin sosiaalisessa mediassa, bloggaamisesta tai opetusmateriaalien jakamisesta yksittäisen tutkijan kannalta? Tähän kysymykseen löytyy monta hyvää vastausta. Luettelemme seuraavaksi muutamia mielestämme keskeisimpiä haasteita, joita nykyajan tutkija kohtaa, sekä ajatuksia siitä, millä tavalla onnistunut viestintä voisi tarjota ainakin osittaisia vastauksia.

Akateemisen tutkimuksen määrä on kovassa kasvussa ja suuri osa tutkimuksesta jää lukematta ja siis hyödyntämättä (ks. esim. Poutanen, 2014). Tutkimuksen hyödynnettävyys ja vaikuttavuus riippuvat suurelta osin siitä, kuinka laajalle tutkimustulokset tai sen tuottamat uudet ideat ja ymmärrys leviävät. Jos tuotokset päätyvät vain yksittäisen tutkjan tai tutkimusryhmän julkaisulistan kaunistuksesi, tutkimuksella ei ole sanottavaa vaikuttavuutta. Sosiaalinen media mahdollistaa tutkimukselle suuremman näkyvyyden ja edistää tutkimustiedon ja sitä tarvitsevien kohtaamista. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja tutkimuksen vaikuttavuus ovat myös yliopistojen ja rahoittajien julkilausumia tavoitteita.

Kilpailu akateemisista työurista on kovaa ja kovenee entisestään. Sosiaalinen media voi toimia onnistuneen henkilöbrändin rakennuksen välineenä, ja sitä kautta edistää tutkijan työuraa. Mielikuvat ja luotu näkyvyys ovat tärkeitä tekijöitä myös tutkijalle. Varsinkaan akatemian ulkopuolelta tuleva yhteistyötaho ei välttämättä eksy julkaisutietokantaan asti. Instituutiot puolestaan voivat hyödyntää yksittäisten asiantuntijoidensa näkyvyyttä ja osallistumista yhteiskunnallisen keskusteluun osana niiden markkinointiviestintää. Sosiaalinen media ja verkottuminen esimerkiksi akateemisia “facebookkeja” käyttäen lisää myös uusien kontaktien synnyn todennäköisyyttä.

Tutkimus on vaativaa yhteistyötä. Tutkimusprosessit ovat nykyään korostuneen monitieteisiä ja kollaboratiivisia. Kuinka hyötyä kaikkien osapuolten panoksesta optimaalisella tavalla? Yhteisölliset tiimityöskentelyalustat ja sosiaalisen median tarjoamat palvelut voivat tehostaa huomattavasti tutkimusprosessia ja yhteistä ideointia. Tarjolla on tiimityötä varten luotuja alustoja, mutta usein myös perinteisesti yksityiselämän tontille ajatellut palvelut toimivat yhtä hyvin – esimerkiksi Facebook-ryhmä on oiva väline tiedonjakoon ja keskusteluun myös tutkimusryhmän kesken.

Raja-aita akateemisen maailman ja muun maailman kanssa pysyy selkeänä. Akateeminen maailma on suljettu systeemi, joka ei päästä ulkopuolisia osallistumaan itse tutkimusprosessiin tai tee sitä kovin läpinäkyväksi kansalaisille. Tiede mielletään sulkeutuneeksi linnakkeeksi ja tutkijat tavallisten ihmisten arjesta etäällä oleviksi (esim. Poutanen, 2015Tiedebarometri, 2013). Samaan aikaan tutkimusta tehdään verovaroin ja suurta osaa tutkimusorganisaatioista pidetään yllä kansalaisten varoin. Sosiaalinen media mahdollistaa uudella tavalla tutkimustulosten “jalkauttamisen” sekä tutkimusprosessista viestimisen myös itse prosessin aikana. Avoimen tieteen liikehdintä ja uudet avoimet arviointiprosessit madaltavat raja-aitaa ja voivat johtaa radikaaleihin muutoksiin tieteen arviointi- ja julkaisukäytännöissä.

Sosiaalisen median käyttö vie aikaa ja resursseja. On totta, että uusien viestintävälineiden käytön opettelu ja rutiinien syntyminen vie aikaa ja vaatii panostusta. Palvelut ovat kuitenkin tyypillisesti paljon helppokäyttöisempiä kuin erilaiset tietojärjestelmät, joihin korporaatiokäytössä on totuttu. Pienen opettelun jälkeen viestiminen alkaa sujua rutiinilla, ja oppimisprosessin apuna voi myös käyttää erilaisia työkaluja.

Yhtenä tällaisena työkaluna voi käyttää esimerkiksi alla olevaa Tutkijan viestintätyökalua, jonka kehitimme koulutuspäiväämme varten. Työkalun perusajatuksena on aloittaa oman viestimisen suunnittelu tavoitteellisesti sidosryhmien kautta: pohdi siis ensin, kenet haluat tavoittaa ja miksi ja millaisia tiedontarpeita ryhmän jäsenillä on. Tämän jälkeen voit suunnitella laatikko laatikolta eteenpäin: miten ja missä tavoitat ryhmän jäsenet parhaiten? Minkälaisten teemojen kautta kutakin ryhmää voit lähestyä? Millä aikataululla viestintää kannattaa toteuttaa?

Tsemppiä tutkimusviestintään, se voi olla paitsi vaivan arvoista, myös kivaa!

tiedesome_malli

Linkki PDF-versioon Tutkijan viestintätyökalu -kuvasta.

(Tämä kirjoitus on julkaistu Onnistuneen viestinnän jäljillä ja Rajapinta -blogeissa sekä Tiedeviestintä Opas tutkijalle -verkkokirjassa.)

Sähköpostiton kurssikokeilu: Yammer-oppimisalustana

Pidimme syksyllä 2014 yhdessä Salla Laaksosen kanssa Helsingin yliopistossa kurssin Tiede sosiaalisessa mediassa, jonka idea oli lyhykäisyydessään opettaa käytännössä, millä tavalla tutkija voi hyödyntää verkkoa ja sosiaalista mediaa oman tutkijaprofiilinsa ja tutkimuksensa esiintuomisessa. Kurssin opiskelijoina oli tutkijoita, jatko-opiskelijoita ja tiedeviestinnän opintokokonaisuutta suorittavia opiskelijoita. Kurssilla kokeilimme Yammeria perinteisen oppimisalustan sijaan. HY:n opetusteknologiakeskuksen mukaan Yammer on

yhteisöjen ja organisaatioiden sisäiseen viestintään ja vuorovaikutukseen tarkoitettu mikrobloggauspalvelu. Yammerissa on eri verkostoille omat kanavansa, joiden sisältöä pääsevät lukemaan ja kommentoimaan ko. verkostojen jäsenet. Helsingin yliopiston verkoston sisältä löytyy erilaisia alaryhmiä, joista osa on avoimia ja osa suljettuja ryhmiä. Käyttäjät voivat muodostaa ryhmiä vapaasti jonkin teeman ympärille tai oman käyttäjäyhteisön tarpeisiin.

Käyttöliittymältään Yammer muistuttaa Facebookkia, ja sen käyttö onkin melko helppoa omaksua. Yammer-verkoston sisällä voi rauhassa keskustella, tykätä, jakaa linkkejä ja tiedostaja sekä kommentoida tekstejä ja perustaa alaryhmiä. Hoidimme kaiken kurssiin liittyvän viestinnän – lähiopetuskertojen välissä – aina käytännön tiedotusasioista tehtävien palautukseen, kommentointiin ja epäviralliseen vuorovaikutukseen Yammerissa. Kurssin aikana lähetettiin yksi sähköposti, eli siinä mielessä kokeilu oli hyvin onnistunut.

Joitain haasteitakin Yammerin käytössä aluksi oli. Esimerkiksi tiedon löytäminen oli haasteellista, kun päivitykset hukkuivat nopeasti täyttyvään feediin. Lisäksi eri työkokonaisuuksia oli vaikeaa hallita yhdessä feedissä. Ratkaisimme tiedon löydettävyyden pulman hyödyntämällä #hashtageja (esim. ”#Luentomateriaalit”) ja erittäin toimivaa haku-ominaisuutta. Toiseksi perustimme ryhmiä erilaisia tarpeita varten (esim. ”Lopputöiden palautus”, ”Kurssiohjeet”).

Kävin tällä viikolla esittelemässä Yammer-kokeilua Sulautuvan opetuksen ja oppimisen -seminaarissa Helsingin yliopistossa. Varovaisesti arvioiden sanoisin, että tämäntyyppiset, spontaanin vuorovaikutuksen ja itseohjautuvuuden mahdollistavat kurssialustat syrjäyttävät nopeasti tiedostojen jakoon ja tehtävien palautukseen keskittyvät perinteisemmät oppimisympäristöt.

Viestintäosaajat luovuuden kulttuuria rakentamassa

Yritysvastuujohtaja Kirsi Seppäläinen Stora Ensosta pohtii ProComin Pilkun paikassa, mitä viestintäihmiset voisivat tehdä luovuuden kulttuurin edistämiseksi organisaatioissa. Seppäläisen mukaan suurin luovuuden vihollinen on ideoiden alas ampuminen. Hän tunnustaa, ettei ole keksinyt vielä viisasten kiveä, jolla luovuuden kulttuuri saataisiin viritettyä oikeanlaiseksi, mutta esittää monia hyviä ehdotuksia.

Seppäläisen mukaan viestijät voivat ensinnäkin toimia sparraajan roolin kautta ”ideankunnioituspoliiseina” ja opettaa kunnioittamaan ideointia. Toiseksi viestijä voi valaa luovuuden kulttuuria tuomalla organisaatioon ulkopuolisia, provokatiivisia puhujia, joiden asenteesta voi hyvässä lykyssä tarttua jotain henkilöstöön. Kolmanneksi viestijä voi rakentaa alustaa, jossa voidaan jakaa hyviä esimerkkejä ja menetystarinoita – toisin sanoen siis innostaa luovuuteen tarjoamalla eläviä esimerkkejä. Neljänneksi voidaan pyrkiä eristämään luovuus luomalla sille otolliset puitteet, esimerkiksi tiettyjä fyysisiä tiloja tai aikaa rajaamalla tai perustamalla kilpailuja ja iskostamalla ”kyllä–ja”-tyyppisiä sosiaalisia sääntöjä.

Omassa, luovuuden myyttejä purkavassa kirjoituksessani nostin esille sen, että jo kurkistus siihen, mitä luovuus ei ole, voi olla hyödyllistä. Ensinnäkin luovuus ei ole henkinen ominaisuus tai yksinäisen neron, älykön tai ”luovan hullun” puuhastelua, se kuuluu kaikille ja kaikki ihmiset ovat luovia – enemmän tai vähemmän. Usein luovuuden arvo määrittyy lisäksi sosiaalisessa kontekstissa ja monen sattumuksen kautta, joten ideoiden isät ja äidit eivät oikeastaan ole vastuussa aikaansaannostensa sovellettavuudesta, hyödyllisyydestä ja uutuusarvosta niin paljon kuin yleisesti ehkä oletetaan. Tässä mielessä ideoijien turha suitsutus jättää ehkä varjoonsa monet muut prosessiin osallistuneet.

Toiseksi halusin korostaa, että luovuus ei ole leikkiä. Mikään ei ole kiusallisempaa kuin pakotettu hauskuus. Se tuntuu samalta kuin täysin tanssitaidottoman tanssiesitys tai laulutaidottoman karaoke. Leikki ja hauskuus syntyvät tekemisen ilosta, siitä kun tekijä(t) todella nauttivat uuden kehittämisestä. Tämä nautinnollinen tila tunnetaan nimellä flow-kokemus, ja sen on keksinyt psykologi ja luovuustutkija Mihaly Csikszentmihaly. Teatteri, improvisaatio, roolileikit ja aito huumori ovat toki myös keinoja ”keventää tunnelmaa” ja ilmaista sellaisia asioita, joista puhuminen voi olla muutoin hankalaa, esimerkiksi jostakin organisaatioon tai henkilösuhteisiin liittyvästä seikasta johtuen. Tässä mielessä leikki voi edistää tilaa, jossa ideointi on helpompaa.

Kolmanneksi nostin esille sen, että luovuus ei ole välttämättä hyvä juttu. Uusi idea voi johtaa innovaatioon. Innovaatio voi johtaa kustannussäästöihin, uusiin tuotteisiin tai uusiin palveluihin. Tämä voi puolestaan tarkoittaa vaikkapa organisaatiomuutosta ja irtisanomisia. Niin ikään luovuus voi olla valjastettu kertakaikkisen vahingollisten keksintöjen kehittelyyn, kuten subprime-lainat tai kemialliset aseet.

Neljänneksi painotin sitä, että luovuudesta palkitsemiseen sisältyy riskejä. Tutkimuksissa on todettu kerta toisensa jälkeen, että isot kannustimet itse asiassa vähentävät sitoutumista ja luovuutta. Miksi? Psykologit selittävät ilmiötä sillä, että sitä mitä alussa tehtiin koska se oli itsessään kivaa eli sisäisesti palkitsevaa ja motivoivaa, ryhdytään tekemään rahan tai jonkin muun ulkoisen motivaattorin vuoksi ja homma muuttuu tylsäksi. Uravalmentaja Daniel Pinkin mainio animoitu puhe johdattelee hyvin tähän aiheeseen.

Lopuksi voisi myös purkaa myytin siitä, että luova prosessi on yhtä kuin tiedon ja tietämyksen (siis aidon tiedon, ei esim. ”informaation”) lisäämistä. Kirjoitin siitä, kuinka Tietämättömyys on tärkeämpää kuin tieto,  jolla tarkoitin sitä, että luovan prosessin tarkoituksena ei useinkaan ole ratkaista mitään valmiiksi hyvin muotoiltua ongelmaa, ”löytää puuttuvaa palaa”. Uusi tietohan on kuin veden pinnalla reunoistaan kasvava aalto: mitä enemmän tiedämme, sitä tietoisemmaksi tulemme renkaan kasvavasta kehästä, tietämättömyytemme rajoista. Siten luova prosessi voi parhaimmillaan auttaa ohjaamaan kiinnostavien kysymysten äärelle ja tarjota niihin tilapäisiä ratkaisuehdotelmia.

Mitä itse ajattelen siitä, kuinka viestinnän ammattilaiset voisivat edistää organisaation luovuutta? Luovuuden kultturia voi mielestäni parhaiten edistää antamalla eväitä sen sisäistämiseen, ”mistä luovuudessa on kyse”. Tämä tapahtuu Seppäläisen ehdottamien toimenpiteiden kautta, mutta se tapahtuu myös kaikissa arkisissa käytännöissä: miten esimies vastuuttaa antamansa tehtävät, mitä ihmisiltä odotetaan, miten paljon annetaan aikaa ja resursseja, mitä ihmiset odottavat itseltään ja toisilta, millaista on vuorovaikutus, kuunnellaanko vai puhutaanko omaa juttua kaiken päälle, mitä pidetään luovana, mitä ei, ymmärretäänkö että suuri osa ideoista ei toimi, kunnioitetaanko erilaisten ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia, pelätäänkö muutosta, jne. Sanalla sanoen, tajutaanko mistä uuden luomisessa on kyse vai hukutaanko myyttien maailmaan. Tässä mielessä luova kulttuuri on asenne ja ajattelutapa, maailmankuva, jossa tasapainoillaan monien vastakohtien jännitteisessä välimaastossa.