Osallistu tai kuole: onko asiantuntijan mentävä verkkoon?

Puhuin viime perjantaina 3.10. Turun kirjamessuilla Tiedetoimittajain liiton järjestämässä seminaarissa tutkijoiden sosiaalisen median käytöstä. Ajatus esitelmäni otsikon – Osallistu tai kuole? Itsebrändäystä ja itsesensuuria sosiaalisessa mediassa – takana oli, että vaikka asiantuntijoiden ja tutkijoiden läsnäolo verkossa on hyvä juttu paitsi heidän oman, myös heidän edustamansa organisaation julkisuuskuvan kannalta, verkossa olemiseen ja osallistumiseen sisältyy ongelmia ja hyviä käytäntöjä verkossa osallistumiseen ollaan vasta hakemassa.

Itse olen esimerkki tutkijasta, joka on yrittänyt verkkoa käyttämällä ”osallistua”, lisätä oman osaamisen ja ajatusten ”näkyvyyttä” ja – pakko myöntää – rakentaa jonkinlaista ”henkilöbrändiä”. Tutkijan keinoja kertoa omasta tutkimuksestaan ja osallistua keskusteluun ovat blogit, sosiaaliset mediat, sisältöjen jakamiseen tarkoitetut palvelut ja erilaiset akateemiset ”facebookit”, kuten ResearchGate tai Academia.edu.

Tiedeviestinnän oppaassa tutkijalle jaoin tutkijan verkossa olemisen karkeasti neljään osa-alueeseen: näkyvyyteen, verkottumiseen, osallistumiseen ja jakamiseen. Näkyvyys tarkoittaa profiilia jossakin palvelussa, ja siihen kuuluu omien ajatusten ja osaamisen näkyväksi tekeminen sekä löydettävyys. Verkottuminen tarkoittaa uusien yhteystahojen ja -kumppanien löytämistä ja osallistuminen keskustelua esimerkiksi yhteiskunnallisista aiheista. Jakaminen puolestaan tarkoittaa omien tekstien ja oppimateriaalien yms. avoimeksi tekemistä ja jakamista.

Seminaarissa keskustelua herätti paljon se, onko verkkoon tai sosiaaliseen mediaan pakko mennä, jos ei kerta kaikkiaan tahdo tai osaa. Kuka jaksaisi lukea blogia, jonka pitäjä ei sitä itsekään tahtoisi pitää ja tekstit syntyvät harvoin ja väkipakon edessä? Viestinnän ja median asiantuntija Pasi Kivioja sanoikin osuvasti, että vuorovaikuttaminen verkossa on sukupolvikysymys: kaikki eivät sinne mene, eikä homma luonnistu, mutta nuorille ja tuleville sukupolville verkossa oleminen ja vuorovaikuttaminen on luontaista. Tästä seuraa, että nuori tutkijapolvi nivoo luontevasti verkossa olemisen osaksi omaa ammatti-identiteettiä ja työtään.

Omassa esityksessäni nostin esille neljä ”uhkaa”, joita tutkijan verkkoon menemiseen nähdäkseni liittyy. Niistä ensimmäinen on se tutkimuksissakin todettu tosiasia, että tiedesisältöjä verkkoon tuottavat lähinnä akateemiset itse. Uhkana on akateemisen saarekkeen siirtyminen verkkoon raja-aitojen kaatamisen sijaan. Toinen uhka liittyy akateemisen maailman sisäisiin hierarkioihin. Pitäessäni tiedeviestinnästä luentoa luonnontieteilijöille eräs vaihto-opiskelija huomautti, että hänellä ei ole lupaa edes lähettää sähköpostia suoraan professorilleen – puhumattakaan mistään blogin pitämisestä. Rakenna siinä sitten tutkijabrändiä! Lisäksi joillakin aloilla tutkimusprojekteista puhuminen on määritelty projektin vastaavan tutkijan velvollisuudeksi, eikä muilla ole asiaa tutkimusaihetta julkisesti kommentoida. Tähän liittyy myös vaikeneminen sellaisista tutkimusaiheista, joihin liittyy kaupallisia intressejä tai ”kilpajuoksua” tulosten julkaisemisessa.

Kaksi muuta uhkaa liittyvät sosiaalisen median luonteeseen. Joukkoviestinnän professori Esa Väliverronen on kirjoittanut sosiaalisista kuplista mainiossa blogissaan. Väliverrosen mukaan yhteinen julkinen tila kaventuu, kun algoritmien ohjaamat keskustelut verkossa ruokkivat samanmielisten ryhmääntymistä. Aito, kriittinen dialogi muuttuu omien ja samanmielisten mielipiteiden vahvistamiseksi pienessä piirissä. Saman ilmiön toiseen puoleen tartuttiin Pew Research -tutkimuskeskuksen tuoreessa tutkimuksessa, jossa todettiin, että sosiaalisen median käyttäjät vieroksuvat vaikeista aiheista ja sosiaalista tabuista puhumista ja että sosiaalinen media vahvistaa tätä ”hiljaisuuden spiraalin” syntymistä entisestään.

Mitä tällä kaikella tavoitellaan, saattaa joku kysyä. Niin kauan kuin läsnäolo verkossa on vapaaehtoista, asiantuntijan tai tutkijan tavoitteet lienevät enimmäkseen hänen henkilökohtaisiaan: halu kertoa itseä kiinnostavista teemoista, ottaa kantaa ja pistää asiantuntemuksensa käyttöön, saada lisää näkyvyyttä jne. Mutta jos esimerkiksi yliopistot alkavat tosissaan toteuttaa ”kolmatta tehtäväänsä”, yhteiskunnallista vaikuttavuutta, peli voi muuttua: pian läsnäolosta ehkä palkitaan – tai sen puutteesta rangaistaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s