Tiede tarvitsee hyviä ja rohkeita tarinankertojia

 

Kielitietelijä Janne Saarikivi kysyy Journalistin kolumnissa, että olisiko ”jossain tilaa ymmärrykselle maailmasta tarinoiden takana”. Hän muistuttaa että ”todellisuus ei ole tarina”, vaan ”tarina on muoto, johon mieli pakottaa todellisuuden”. Saarikivi kaipaa niin tieteeltä kuin journalismiltakin ”mitätöntä” ja ”tylsää” totuutta ”liian hyvien” tarinoiden sijaan. Myös Helsingin yliopiston järjestämä tiedepohjaisten ideoiden kehittelykilpailu Helsinki Challenge sai osansa kritiikkiä. Saarikivi kirjoittaa, että kilpailijoiden 2 minuutin tarina -rahoituspitchaus oli ”suurin pyhäinhäväistys yliopiston historiassa”. Olivatko tarinat liian huonoja, jäikö totuus tarinoiden takana piiloon vai ärsyttääkö jokin koko kilpailun konseptissa, jäi kirjoituksessa hämäräksi.

once-upon-a-time-719174_960_720

Tarinankerronta voi olla tehokas lisätä tieteen tulosten ja ongelmien ymmärrettävyyttä ja kiinnostavuutta. Ks. esim. Randy Olsonin ”And But Therefore” –rakenne. (kuva: http://www.pixabay.com, Ramdlon)

Toisaalla Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Minna Palmroth kirjoittaa, kuinka tutkijoita tarvitaan kipeästi briexittien ja trumppien aikana, jolloin hyvä tarina voi voittaa faktat. Palmrothin mukaan tutkijoiden täytyy osallistua keskusteluun, koska heillä on paitsi runsaasti tietoa aiheesta, myös käsitys tieteellisestä menetelmästä sekä valmiutta muotoilla viesti niin, että kuulijan motiivit tulevat huomioiduksi. Aika paljon luvattu tutkijoiden kyvykkyydestä, mutta kun Palmroth lisäksi kirjoittaa, että ”tutkijoiden velvollisuutena ja vastuuna on tuoda faktoja esiin” ja että ”fiksu tekee sen ottamalla vastapuolen tunteet huomioon”, on vaikeaa olla erimieltä hänen kansaan. On kaikkien kannalta hyvä juttu hyvä juttu, että ihmiset ymmärtävät tieteen tuloksia ja maailmankuvaa ja että tieteen viesti on kiinnostavaan muotoon puettu.

Kursseilla esiin nousee tiuhaan kysymyksiä kuten ”Entäpä jos olen väärässä?”

Olen omilla tiedeviestinnän kursseilla ja koulutuksissa tavannut runsaasti sekä aloittelevia että varttuneempia tutkijoita. Kaikki heistä ovat hyviä puhumaan ja kertomaan omasta tutkimuksestaan. Useat osaavat melko luonnostaan tunnistaa, mikä on tieteen ammattikieltä, mikä tutkimuksessa on keskeistä yhteiskunnan ja ympäristön kannalta, mikä voisi olla kiinnostavaa maallikon näkökulmasta, ja niin edelleen. Usein tarvitaan vain vähän harjoitusta ja hyviä malleja viestin muotoilun tueksi – kuten tarinallistaminen – ja tutkija osaa tuottaa erittäin vetäviä sisältöjä tutkimuksestaan ja sen tuloksista.

Mutta se mitä useammilta puuttuu, on itsevarmuus kertoa tieteestä, tutkimuksesta ja sen tuloksista. Kursseilla esiin nousee tiuhaan kysymyksiä kuten ”Entäpä jos olen väärässä?”, ”Entä jos vanhempi kollega suuttuu, kun puhun julkisesti aiheesta, jonka asiantuntijana hän on aiemmin esiintynyt?”. Kerran eräs jatkokoulutustason vaihto-opiskelija kysyi, kuinka hänen pitäisi pystyä kirjoittamaan blogia tutkimusaiheistaan, kun hänellä ei ole lupaa lähettää edes suoraan sähköpostia professorilleen? Kysymys veti hiljaiseksi.

Rohkaisua tiedeviestintään ei todellakaan ole liikaa, ja erityisesti sitä tarvittaisiin vanhemmilta, professoritason kollegoilta. Siksi tutkijat tarvitsevat paitsi hyviä neuvoja ja työkaluja tieteestä viestimiseen, myös rohkaisua avata suunsa ja osallistua keskusteluun oman tarinansa kautta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s