Brändinrakennusta tutkimusmaailmassa: miten käy akateemisille urapoluille?

Kävin pari viikkoa sitten puhumassa Helsingin yliopiston järjestämässä Thinknext-illassa. Thinknext on tedtalkkien, sciencestagejen ja courserojen aikakaudelle tyypillinen tapahtuma. Siellä 10 puhujaa pitivät kukin 10 minuutin esitelmän siitä, mitä haluaisivat tulevaisuudessa tutkia. Tällaiset tapahtumat ovat hyviä paitsi Helsingin yliopiston, myös tutkijan brändinrakennuksen kannalta. Niissä voi tuoda omaa persoonaa, ajatuksia ja tutkimusta esille lennokkaalla ja kiinnostavalla tavalla, kun tavoitteena on viestiä omasta tekemisestään akateemisen maailman ulkopuolelle.

Ylioppilaslehden tuore päätoimittaja Antti Pikkanen kirjoitti uusimman lehden pääkirjoituksessa ”Brändään, siis olen”, kuinka brändinrakennus on tunkeutunut kaikkialle yhteiskuntaan: politiikkaan, kuntiin, koulutukseen, työnhakuun, Suomi-kuvaan ja ylipäätään joka paikkaan. Pikkanen tekee kiinnostavan huomion brändin – eli mielikuvan – ja sisällön, eli sen mitä mielikuva edustaa, välille: ne eivät välttämättä ole sama asia, ja silloin kun ihmiset tekevät päätöksiä, mielikuvat tuuppaavat olemaan vahvoilla. Tulee mieleen edesmenneen Osmo Wiion sanat: ”mediassa ei ole tärkeää se, miten asiat ovat, vaan se, miltä asiat näyttävät olevan.

Kun tutkija astuu sisällöistä – eli tutkimuksen teosta (?) – viestinnän ja mielikuvien luonnin areenoille, onko siis kysymys ”kaksilla rattailla ajamisesta”, kuten Pikkanen kutsuu puolueiden brändäämistä? Ei tietystikään. Brändinrakennus tarkoittaa karkeasti viestinnän avulla sellaisten ydinmielikuvien vahvistamista, jotka luovat yhtenäisen identiteetin ja sisältävät jonkin palvelulupauksen. Tutkijan kohdalla tällainen identiteetti voi sisältää vaikkapa mielikuvia, kuten kiinnostavuusajan hermolla oleminen, kriittisyyskantaaottavuusluotettavuus. Koska mielikuvat eivät voi syntyä irrallaan tekemisestä ja tarinoista – ainakaan ilman massiivista markkinointi ja viestintäkampanjaa – tutkijan on lopulta hankalaa olla mitään muuta kuin brändinsä. Se kaikki, mitä teemme, missä tekemisemme ja persoonamme näkyvät, millä tavalla toimimme ja miten meistä puhutaan, on osa tutkijabrändiä (tai ehkäpä paremminkin ”mainetta”), halusimme tai emme. Ja jos tekemiseemme liittyy positiivisia mielikuvia, sillä voi olla meille suotuisia seurauksia. Ainakin teoriassa näin.

Viime päivinä olen saanut lukea monia tuskaisia ”avautumisia” akateemisen maailman urapoluista niin professorintutkijan kuin väitöskirjantekijänkin kirjoittamina. Yhteistä näissä kirjoituksissa on huoli yliopisto-organisaatioiden kulttuurien muuttumisesta hallinto- ja tulosmittauskeskeisiksi, opetus- ja tutkimushenkilökunnan kuormitus hallinnollisilla tehtävillä sekä nuorempien tutkijoiden työurien katkonaisuus ja tulevaisuudettomuus. Ahdistuksen aiheet liittyvät paitsi vuonna 2010 käynnistettyyn yliopistouudistukseen eli ”virastoyliopiston” purkamiseen, myös suurempiin työuria ja koulutusnäkymiä uuteen muotoon muokkaaviin kehityskulkuihin.

Keskeisimmät muutokset liittyvät tietysti rahoitusjärjestelyihin: tutkimusta tehdään siellä missä on rahaa, ja kun elämme tulostavoitteiden ja strategioiden maailmassa, myös tutkimuksiin ohjautuva raha on yhä enemmän korvamerkittyä. Tästä esimerkkinä OKM:n tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus, jolla tavoitellaan ”yhteiskunnan kannalta relevanttia tutkimusta”. Tämä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että huolehditaan tutkimuksen ”vaikuttavuudesta”: eihän suurta osaa akateemisista tutkimuksista kukaan edes koskaan lue! Samaan aikaan tohtoreiden määrä on kasvanut tasaisesti, eikä töitä ole enää samalla tavalla tarjolla akateemisessa maailmassa kuin ennen vanhaa. Tähän on herätty Yhdysvalloissa, jossa mm. biologiasta väittelevät vetävät tätä nykyä todennäköisemmin työttöminä kuin työllisinä tohtorinhatun päähänsä, ja sama koskenee myös teknillisiä aloja. Markkinoilla ei ole siis pulaa osaajista! Suomessa sama kurimus koskee erityisesti tiettyjä luonnontieteistä väitteleviä aloja, vaikka tohtorit muuten työllistyvät mukavasti. Sen sijaan yliopistojen kannalta huolestuttavaa on, että esimerkiksi vuonna 2000 kaikista väitelleistä oli alun noin 45 % jälkeen töissä 10 vuotta myöhemmin enää kolmannes, kun esimerkiksi yksityinen sektori onnistui kasvattamaan osuuttaan tohtoreita työllistävänä.

Kun vaikuttaa siltä, että yliopisto työnantajana ei ole varsinaisesti parantamassa vetovoimaansa keskimääräistä tohtoria ajatellen, tutkijalle olisi mielestäni tärkeää osata arvostaa ja kehittää myös muunlaista kuin akateemisen maailman edellyttämää osaamista. Ja nyt tarkkana! Pointtini on: en siis tarkoita, että tutkijan tulisi olla pätevä jossakin muussa kuin tutkimisessa – siihenhän meitä koulutetaan. Tarkoitan, että ne mittausvaatimukset ja selviytymiskeinot, joita akateemisessa maailmassa tällä hetkellä suositaan (esim. huippujulkaisut ja rahoitushakemusten teko) eivät ehkä ole niitä kaikkein kysytyimpiä taitoja yksityisellä sektorilla. Sen sijaan tutkimustaidolle on nähdäkseni paljonkin kysyntää, ja tutkimusosaajille löytyy töitä, kunhan mielikuvat tohtorin taidoista ovat oikeilla urilla. Tämän vuoksi tutkijabrändillä on merkitystä: akateemisten on hyvä osata viestiä tehokkaasti omaa ydinosaamistaan ja luoda kiinnostusta herättäviä mielikuvia tutkijan osaamisesta. Mielestäni tohtoreihin tulisi suhtautua pikemminkin hieman enemmän koulutusta hankkineina työelämän mattimeikäläisinä kuin ”arvostettuina huippuosaajina”.

PS. Jättäydyin itse syyskuun alusta apurahan katkettua tutkimusalan konsulttiyrittäjäksi ja sivutoimiseksi väitöskirjatutkijaksi 🙂 🙂 🙂 !

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s