Suomalainen viestinnän tutkimus – minne matka?

Organisaatiotutkija Jeffrey Pfeffer kirjoitti vuonna 1993 The Academy of Management Review -journaalissa julkaistussa artikkelissaan “Barriers to the advance of organizational science: Paradigm development as a dependent variable” että tieteenalan paradigmaattisella kehitysvaiheella (yhteisymmärryksen ja osaamisen riittävä taso) on merkittäviä seurauksia mm. rahoitukselle, sisäisen yhteistyön mahdollisuuksille sekä alan edelleen kehittymiselle. Pfeffer väitti, että hänen tieteenalalleen (organisaatiotutkimus) tyypillinen kaikenkattavuus sekä metodologinen ja teoreettinen moniarvoisuus syövät tieteellisen kehityksen ja rahoituksen mahdollisuuksia. Pfefferin mukaan tämä suorastaan vaarallisen pluralistinen kehityskulku tulisi pysäyttää sitoutumalla alan yhteisesti hyväksymiin perustaviin tutkimuskysymyksiin sekä ratkaisemalla keskeiset teoreettiset ja metodologiset kiistat pikimmiten.

Hiljattain Suomen Akatemian asettama asiantuntijaryhmä arvioi ”suomalaista media- ja viestintätieteellistä tutkimusta”. Raportin mukaan tutkimusala on sekä menetelmiltään että tutkimuskohteiltaan hyvin moninaista, eikä muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Lisäksi alaan lasketaan kuuluvaksi varsin kirjava joukko erilaisia oppiaineita. Raportissa todetaan lisäksi, että suuri osa tutkimuksen rahoituksesta tulee ulkopuolelta. Esimerkiksi säätiörahoituksen vaikutus näkyy vahvasti tutkimusaiheissa.

Eräs merkittävä suomalaista viestintätutkimusta rahoittava taho, Helsingin Sanomain Säätiö, järjesti 21.10.2013 seminaarin ja työpajan yhteistyössä Demos Helsingin kanssa viestinnän ja viestinnän tutkimuksen tulevaisuudesta. Työpajaan osallistui yli 50 tutkijaa viestinnän tutkimuksen eri alueilta. Itsekin osallistuin tuohon seminaariin. Siellä alan hajanaisuus tuli hyvin esille, kun tutkijat listasivat tutkimusaiheitaan ja keskustelivat työpajoissa siitä, mikä tutkimuskentällä on ”hyvin hallussa” ja mikä ei. Yleisessä keskustelussa mentiin jopa niin pitkälle, että ruvettiin pohtimaan sitä, onko viestinnän tutkimus yleisen ”palvelutieteen” asemassa, jonka työkaluja muut tieteenalat voisivat hyödyntää (itse väittäisin asian olevan oikeastaan päinvastoin), vai onko viestinnän tutkimus ennemminkin jonkinlaisen kriittisen teoretisoinnin ikkuna, jonka läpi tietoyhteiskuntakehitystä voi arvioida.

Demoksen kokoaman yhteenvedon perusteella puutteiksi koettiin mm. metodologinen yksisilmäisyys; etenkin määrälliselle ja vertailukelpoisilla menetelmillä toteutettavalle tutkimukselle olisi enemmän tilausta. Toinen esiin noussut vakava puute koski yksilötason viestinnän vähäistä ymmärrystä. Mikä on esimerkiksi yleisötutkimuksen klassisen aihepiirin, viestintävälineiden ja sisältöjen käyttötarkoitusten ymmärryksen nykytila, kun puhutaan verkkoa koskevasta tutkimuksesta? Jos tätä tutkimusta eivät tee viestinnän tutkijoiksi itsensä mieltävät, tekijöitä löytyy kyllä muualtakin. Niin ikään risuina esiin nostettiin eri viestintäoppiaineiden vähäinen yhteistyö. Koetaanko asema Suomen viestintätieteiden kentässä kilpailuasemana yhteistyön sijaan? Yleisesti seminaarista välittyi ajatus siitä, että viestinnän tutkimuksella olisi paljon annettavaa muille tieteenaloille. Esimerkiksi viestinnän ilmiöiden keskeinen rooli tunnistettiin helposti muiden tieteenalojen tutkimuskohteissa. Tästä huolimatta viestinnän osaamista ei tulla anelemaan viestinnän tutkijoilta (!). Seminaarissa pohdittiinkin, pitäisikö viestinnän tutkijoiden oppia tyrkyttämään omaa ammattitaitoaan muiden tieteenalojen tutkimuksen ja projektien käyttöön.

Oma näkemykseni on, että mikään tieteenala ei voi selvitä ilman omaa vahvaa ja kiinnostavaa panosta akateemiseen (perus)tutkimukseen. Viime kädessä mikään tutkimusala ei elä yksin rahoittajista, yhteistyöstä tai yleisestä yhteiskunnallisesta kiinnostavuudesta, vaan kyvystä esittää kiinnostavia kysymyksiä ja tarjota niihin uskottavia vastauksia. Olivat ”viestinnän ilmiöt” sitten kuinka ajankohtaisia tahansa, siitä ei seuraa suoraan, että viestinnän tutkimus voisi paremmin. Tieteenalalla täytyy olla kyky tuottaa mielenkiintoista ja uutta omaa tietoa – mielellään niin mielenkiintoista, että tuloksista kiinnostutaan alan ulkopuolellakin. Historiallisiksi esimerkeiksi sopivat vaikkapa Everett Rogersin tutkimukset ja teoria innovaatioiden leviämisestä, Paul Lazarsfeldin kaksivaihehypoteesi, päiväjärjestys-teoria tai viestinnän tutkimuksen ja teorioiden jälki amerikkalaisessa ja brittiläisessä kulttuurintutkimuksessa ja sitä kautta koko kulttuurintutkimuksen kentällä. Uusia haasteita löytyy pilvin pimein: osallistumisen ja jakamisen kulttuuri, sosiaalisen median käyttö, yhteiskunnallisen liikehdinnän joukkoilmiöt, ”big data”, medialukutaito, terrorismin ja internetin tutkimus, tieteen viestinnän ja popularisoinnin tutkimus, tiedon luomisen ja kehittämisen teknologiat ja käytännöt, digitaalinen valvonta, mediatalous…

On totta, että viestintäteknologioihin ja niiden käyttöön liittyvät ilmiöt – erityisesti internet ja sosiaalinen media – ovat nykyään kiinnostavia ja ajankohtaisia myös muilla tieteenaloilla kuin viestintätieteiden tai mediatutkimuksen parissa. Niin ikään organisaatioviestinnän kannalta relevanttia tutkimusta tehdään monilla muilla tieteenaloilla kuten tietojohtamisen, organisaatiotutkimuksen tai insinööritieteiden parissa. Tämä on täysin hyväksyttävä tilanne, eikä se ole pois viestinnän tutkijoilta. Viestinnän tutkijat voivat rakentaa omien vahvojen teoreettisten perusteidensa varaan ja kehittää niitä edelleen. Tähän tarvitaan kuitenkin ennemminkin alan sisäistä yhtenäisyyttä ja yhteistyötä kuin hajoamista yhä enemmän levälleen ympäri muiden tieteenalojen suuntaan. Organisaatioviestinnän oppi-isä Charles R. Redding (1914–1994) esitti aikanaan, että keskittyminen ”sanomien vaihdantaan” luo organisaatioviestinnälle sen perustan omana tutkimusalanaan. Pohjimmiltaan viestinnän teorioiden tulisi siten keskittyä analysoimaan sanomien lähettämistä, vastaanottoa ja tulkintaa (ks. Buzzanell & Stohl, 1999, s. 326.). Metodinen rikkauskaan ei ole mikään itseisarvo, vaan määritelmänsä mukaisesti metodit ovat välineitä tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi. Viestinnän tutkijoiden identiteetin kannalta olisi tärkeää kyetä sovittamaan oma tutkimusfokuksensa viestinnän tutkimuksen traditioihin, ts. tarkastelemaan tutkimusongelmaa viestinnän kysymyksenä, sekä hakemaan vastauksia tutkimuskysymyksiin kehittämällä viestinnän teoriaa ja kartuttamalla uutta empiiristä ja vertailukelpoista tutkimustietoa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s