Tiedettä kansalle, olkaa hyvä

Nyt kun filosofit on haukuttu lyttyyn ja valtion raporttitehtailu on joutunut muutenkin huonoon valoon, on hyvä hetki kirjoittaa pari sanaa tieteestä ja sen roolista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Asia on ajankohtainen myös siksi, että Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) julkisti hiljattain ”Kansallisen tiedeviestinnän toimenpideohjelman”. Siinä listataan tärkeitä asioita yliopistojen ja muiden tiedeyhteisöjen nk. kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikuttamisen edistämiseksi.

Keskeisiksi seikoiksi toimenpideohjelmassa nostetaan yksittäisten tutkijoiden viestintävalmiuksien parantamisen ohella instituutiotason ”kannanotot”, joiden avulla tieteelliset asiantuntijaorganisaatiot voivat osallistua julkiseen keskusteluun. Lisäksi laadukkaalla tiedejournalismilla nähdään luonnollisesti olevan tärkeä tehtävä tieteellisen tiedon välittäjänä. Tämä edellyttää tiedetoimittajilta – tieteen intohimon ohella – tutkimuksen teon perusteiden tuntemusta ja kykyä arvioida kriittisesti tieteellistä tietoa.

Perinteisen käsityksen mukaan tiedeviestintä jaetaan yleensä neljään osa-alueeseen: 1) tieteen sisäinen viestintä, 2) opetus, 3) asiantuntijoiden välinen viestintä ja 4) populaari tiedeviestintä. Kohta 1 kattaa normaalin tutkijoiden välisen kanssakäymisen ja tieteellisen julkaisemisen, ja kohta 2 koskee opetusta ja täydennyskoulutusta. Kohta 3 on viestintää yritysten, päättäjien ja muiden asiantuntijoiden välillä, ja kohta 4 kattaa laveasti kaiken mediaviestinnän ja journalismin.

Kaikki nämä neljä aluetta pitävät sisällään eriasteisia viestinnällisiä haasteita. Viestintä ”akatemian” sisällä on tietysti kaikkein yksinkertaisinta. Tutkimustiedosta kerrotaan oman alan ammattilaisille, jotka ”puhuvat samaa kieltä”, esim. seminaareissa tai tieteellisissä julkaisuissa. Tämä on tietysti totta vain niin kauan kuin tutkija rajoittaa oman kanssakäymisen oman alansa sisälle. Tieteen rajoja leikkaava yhteistyö edellyttää jo aivan toisenlaisia viestinnällisiä valmiuksia. Vaikka kehnokin viestijä voi menestyä tieteen sisällä puhtaasti tutkimuksellisilla avuilla, ei napakasta esiintymistaidosta tai sujuvasta kynästä ole joka tapauksessa tutkijalle haittaa.

Pedagogiassa viestinnällä on tietysti aivan erityinen rooli. Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka myös yliopisto-opetuksen täytyy uudistua ja ottaa hyötykäyttöön mm. verkon käyttöön liittyvät opetuksen uudet innovaatiot. Lisäksi tulee suhtautua kriittisesti ajatukseen tieteellisen tiedon siirtämisestä opiskelijoiden päihin. Kyse on enemminkin motivoimisesta ja innostamisesta, yhdessä oppimisesta sekä oman oppimistyylin, vahvuuksien ja kriittisen silmän löytämisestä. Viestinnän näkökulmasta tieteen pedagoginen ulottuvuus on alkanut avautua myös laajemmille yleisöille. Tästä ovat esimerkkinä MOOCit eli avoin, verkossa tapahtuva massaopetus, jonka avulla kuka tahansa voi hankkia itselleen syvällistä osaamista tai päivittää taitojaan.

Kohta 3 eli tutkija konsulttina tai asiantuntijana on yhä useammalle tutkijalle arkipäivää. Leipätyö akateemisessa maailmassa on kiven alla, ja ”akateeminen yrittäjyys” on nykyään monen huulilla. Teknisillä aloilla innovaatioiden kehittäminen yhteistyössä yritysten kanssa on tietysti aina ollut osa soveltavaa tutkimusta, mutta humanismi ja yhteiskuntatieteet laahaavat perässä. ”Sosiaaliset” ja ”yhteiskunnalliset innovaatiot” voivat tulla insinööreiltä nekin, jos humanisti ei osaa myydä omaa osaamistaan. Uskon, että yhteiskunnallisen käyttäytymisen ymmärrykselle löytyy tulevaisuudessa yhä enemmän myös kauapallista kysyntää, vaikkakin tulevaisuuden innovaatiot lienevät kuitenkin monen eri tieteenalan yhteisponnistuksia.

Tutkijan oman uran ja tutkimustiedon leviämisen kannalta yhteistyö perinteisen median kanssa voi olla hyvä idea, mutta se ei ole kaikille mahdollista. Kaikki tieteentekijät eivät saavuta uransa aikana ikinä parrasvaloja tieteellisten löydösten avulla, eikä kaikki tieteellinen tutkimus ole mediaseksikästä. Onneksi on olemassa myös muita tapoja näkyä ja kuulua ja jakaa tietoa ja osaamista niille, keitä kiinnostaa. Kirjoitin aikanaan tutkijan pienen mediaoppaan, jossa listaan joitain tapoja näkyä verkossa ja tehdä itseä kiinnostavia asioita näkyväksi. Blogin kirjoittaminen on niistä tällä hetkellä luontevin, mutta myös muita, vuorovaikutteisempia tapoja löytyy, kuten vaikkapa lastenlääkäri Otto Helven mainiot Facebook-sivut.

Julkisuudessa tutkimukset, selonteot ja selvitykset ovat keränneet viimeaoikoina negatiivisia irtopisteitä. Filosofi Pekka Himasta on parjattu, ja kaikenkarvaisia hinnakkaita työryhmiä ja leväperäistä konsulttirahan käyttöä on noussut esiin. Verorahojen tuhlaaminen ei tietystikään ole tiedeyhteisön syy, mutta kantaaotettava asia se silti on. Kaikkien mielissä tiede ja konsulttiraportit eivät välttämättä nimittäin kuulu täysin eri ulottuvuuksiin, ja myös tieteen ja tutkijayhteisön maineen päälle roiskuu. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että akateemisten yhteisöjen tulisi ottaa huomattavasti kärkkäämmin kantaa myös Suomen tulevaisuutta ja päivänpolttavia asioita koskevaan keskusteluun.

Onnistunut viestintä on sellaista, jossa saavutetaan sille asetetut tavoitteet. Eri yleisöt – asiantuntijat, toimittajat, nuoret, vanhat, korkeasti koulutetut, duunarit – tarvitsevat hieman erilaista viestintää. Vaikka sanoman sisältö voi olla sama – D-vitamiinia kannattaa ottaa Suomessa lisäravinteena talvisin – sen voi pukea kovin monenlaiseen muottiin. Viestinnässä on aina kyse relevanttien sisältöjen (asia) viestimisestä relevantilla tavalla (muotti) eli yleisö huomioiden. Tiede ei ole tässä mielessä erityisasemassa. Tieteellistä tietoa ei voi ”tarjoilla kansalle” ylhäältäpäin, vaan tutkijoiden on julkisessa keskustelussa alistuttava rooliinsa yhtenä totuustehtaana – vaikka kuinka oikeassa olisivatkin! Kaikessa viestinnässä korostuu nykyään dialogi – yhdessä keskusteleminen. Kyse ei ole siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei, vaan kuinka vakuuttavasti tutkijat osaavat viestiä kaikkia koskettavista asioista, sekä ennen kaikkea siitä, uskaltavatko he astua julkiseen keskusteluun ja pistää itsensä likoon.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Tiedettä kansalle, olkaa hyvä

  1. Tieteen yleis- ja kansantajuistamisessa riittää työsarkaa, mutta myös käyttämättömiä mahdollisuuksia. Olen itse tekemisissä SHOK-ohjelmiin liittyvän viestinnän kanssa ja siellä jos missään ymmärrettävän tulosviestinnän tarve korostuu. Media ja päättäjät ovat yhä kiinnostuneempia siitä, mitä taloudellisesti merkittävillä tutkimuspanostuksilla saadaan aikaan.

    Kirjoitin aihepiiriin liittyvän, ”hieman” provosoivan blogin ”Tutkimustulos 7 sekunnissa, kiitos!” http://www.rym.fi/blogit/?id=50 Se on aiheuttanut mukavaa säpinää rakennetun ympäristön tiedeyhteisöissä.

    • Hei, kiitos kommentista/kirjoituksestasi, Juha, hyvä teksti! Olen samaa mieltä kanssasi viestinnän tärkeydestä tutkimushankkeissa (onko sitä edes olemassa nykyisellään?!) ja siitä, että ydinasia pitäisi kyetä tiivistämään tarvittaessa vaikka yhteen lauseeseen tai esittelemään rahoittajalle ”hissimatkan” aikana. Jäin kuitenkin miettimään sitä, että pitäisikö tutkimuksen yhteiskunnallinen ja tieteellinen ”tulos” erottaa myös viestinnässä jotenkin toisistaan. Onko tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus sama asia? Innovatiivisuudesta tiedämme myös, että suuri osa luovaa työtä on huteja, mutta harhapolutkin on kuljettava tieteellisessä työssä. Toisaalta monen tieteellisen työn vaikuttavuus ja innovatiivisuus saattavat paljastua vasta ajan kuluessa, kun sovellutuksia aletaan kehittään ja viedä markkinoille ja idean kerrannaisvaikutukset nousevat esiin teknologisessa kehityksessä. Ydinviestin ja mahdollisten tulosten/vaikuttavuuden kytkeminen uskottavasti rahalliseen tulokseen tai vaikuttavuuteen kansalalaisten kannalta on hyvin haastavaa.

      Aivan toinen, niin ikään mielenkiintoinen keskustelu liittyy siihen, mitä arvostetaan. Esimerkiksi akateemisessa maailmassa painava hyvin erilaiset krediitit kuin kehitys- ja innovaatiotoiminnan puolella. Tämä saattaa johtaa ristiriitaisuuksiin ja uravaikeuksiin tutkimusta harjoittavien kannalta. Esimerkiksi korkean tason tieteelliset journaalit – joissa julkaisemisesta palkitaan ja jota vaaditaankin – eivät ole kiinnostuneita käytännön vaikutuksista tai sovellutuksista, vaan odottavat teoreettista kontribuutiota. Tästä löytyy ajankohtainen teksti Tieteessä tapahtuu lehdestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s