Yliopisto-opettaja: konsultti, takertuja vai innovaattori?

Viime aikoina valmistellessani tilastollisten menetelmien kurssia huomasin usein pohtivani, kuinka tehdä kurssista sellainen, että opiskelijat viihtyvät.  Vaikka maailmankuulu tilastotieteilijä Hans Rosling onkin sanonut tilastotieteen olevan tällä hetkellä maailman ”seksikkäin oppiaine”, voi SPSS:n, hypoteesintestauksen ja tilastollisten testien opettelu olla kuivakkaa – ainakin aloittelijalle. Viihdyttävän kurssin tekeminen on haastavaa.

Joku voisi kuitenkin kysyä, miksi yliopisto-opetuksen pitäisi olla viihdyttävää? Eihän tilastomatematiikan opiskelun pidäkään olla hauskaa, vaan pakollinen osa perusopintoja! Miksi opiskelijan pitäisi nauttia vieraan kielen epäsäännöllisiä verbejä päntätessään? Opiskeluhan on työtä, josta Kela maksaa ja jonka päämääränä on hyödyllisten tietojen ja taitojen omaksuminen. Palkinto seisoo lopussa: lomamatkoilla on kiva puhua espanjaa, ja kansainvälisiä liikeneuvotteluja voi käydä venäjäksi. Mutta, mutta. Tutkimus on osoittanut, kuinka ihminen oppii tehokkaimmin silloin kun hän tekee sitä mistä eniten nauttii. No entäpä jos ei nauti vaikkapa tieteenfilosofiasta? Homman pointti on flow-kokemuksessa eli siinä, että täytyy tehdä asioita sopivasti itseään haastamalla: kun kaikki sujuu ja kokee oppivansa uutta, nautinnon tunnetta syntyy ja oppi menee paremmin perille. Tämä on lyhykäisyydessään flow’n idea.

Viime joulukuun Yliopisto-lehdessä (nro 12) oli kaksi mielenkiintoista ja tärkeää näkökulmaa yliopisto-opettamiseen. Kasvatustieteilijä Kirsi Lonka kirjoitti tulevaisuuden yliopiston fyysistä rakenteista ja teknologiasta ja siitä, kuinka ne tulisi suunnitella tukemaan yhteisöllistä uuden tiedon luomista. Lonka kirjoitti, että opetusaikaa ei nykyään kannata tuhlata ”tiedon jakamiseen”, vaan oppimismenetelmien tehoa mitataan sen mukaan, kuinka ne ”sytyttävät kiinnostuksen ja kannustavat itseopiskeluun”. Hänen mukaansa yliopiston olisi syytä olla mukana luomassa uutta oppimisen tulevaisuutta. Toisaalla lehdessä kolumnoi Tukholman yliopistossa muotia ja visuaalista kulttuuria tutkiva Annamari Vänskä. Hän kirjoitti ”lyhyttutkinnoista”, ehdotuksesta nitistää yliopisto-opinnot minikokoiseksi tehopaketiksi, jonka avulla pääsisi nopeasti työelämään kiinni. Vänskä muisteli omaa opiskeluaikaa 90-luvulla, jolloin laajaa yleissivistystä ja värikästä kurssisalaattia vielä arvostettiin. Opiskeluaika oli myös kasvamista ja itsenäistymistä, ajattelemaan oppimista. Vänskä esitti huolensa opiskelijoiden ja opettajien työtaakasta. Hänen mukaansa yliopisto-opettajien ”odotetaan jo nyt palvelevan opiskelijoita tehokkaasti” ja että ”opiskelijatkin ovat oppineet vaatimaan tutkimustiedon paketoimista helposti sisäistettäviin powerpoint-esityksiin”. Pelkona on, että yliopistosta tulee paikka, joka ei haasta kysymään, vaan tarjoaa valmiita vastauksia ulkoa opeteltavaksi.

Onko nykyajan opettaja siis jonkinlainen konsultti, joka osaa esittää asiansa nopeasti, tehokkaasti ja viihdyttävästi, sopivalla tavalla mutkat suoraksi vetäen? Entäpä kyseenalaistaminen? Voisiko nykyajan opettaja viedä opiskelijansa kävelylle Suurkirkon pylväikköön kuin Aristoteles Lykeionissa konsanaan? Vai pitääkö innovatiivisen opettajan ottaa teknologia käyttöön, sulauttaa opetus verkkoon, istuttaa opiskelijat säkkituoleihin ja järjestää vielä massiivinen verkko-MOOC kaiken päälle?

Sekä Lonka että Vänskä kirjoittavat samasta asiasta, mutta aivan eri näkökulmista. Yliopisto-opetuksen on uudistuttava maailman mukana; uutta teknologiaa ja yhteisöllisyyttä tukevien tilojen arkkitehtuuria täytyy ottaa käyttöön. Yhdessä oppiminen on tehokasta ja usein myös hauskaa – tietyissä asioissa. Samaan aikaa täytyy muistaa, että teknologia itsessään on vain väline, tapa laajentaa  muistia, laskentatehoa ja vuorovaikutuksen piiriä koneiden ja verkostojen avulla. Ilman ihmistä tekniikalla ei ole arvoa. Lisäksi oppiminen – samoin kuin mikä tahansa luova tekeminen – edellyttää joskus rauhaa ja hiljaisuutta. Toisinaan on hyvä sulkeutua omaan tilaansa, kunnes on taas valmis vastaanottamaan virikkeitä ja jakamaan tietoa.

Mutta uudistamista on aina hyvä tarkastella myös kriittisesti, ja nyt en puhu muutosvastarinnasta, uuden vastustamisesta periaatteen tai pelon vuoksi. Mielestäni uudistamisen innossa ei pidä unohtaa, mikä vanhassa on arvokasta. Mikä on se arvokas ydin(tehtävä?), jonka säilyttämiseksi ollaan uudistumassa? Uudistaminen ei tarkoita automaattisesti vanhan tuhoamista, vaan uusia tapoja toteuttaa yhteisön arvokasta ydintä, kuten edistää sivistystä ja itsenäistä ja kriittistä ajattelua. Teknologiaa tai uudenlaisia tiloja ei pidä vastustaa siksi, että ne edustavat jotakin uutta, yliopistolle vierasta, mutta niitä ei myöskään pidä ottaa käyttöön siksi, että ne ovat nykypäivää tai että Googlella on käytössään jotakin samanlaista. Uusien innovaatioiden käyttöönotossa on aina huomioitava se, millä tavalla ne tukevat juuri sen kyseisen yhteisön tehtävää ja tavoitteita.

PS. Olen itse ollut etuoikeutettu ja saanut osallistua opetuksen kehittämiseen ja uudistamiseen. Vuonna 2010 järjestimme palkitun organisaatioviestinnän kurssin, jolla opiskelijat saivat itse valita opetuksen sisällön sekä teknologian, jolla uutta tietoa tuotetaan ja jaetaan. Me opettajat olimme fasilitaattoreita (mahdollistajia), jotka antoivat tietyt pelisäännöt ja varmistiva, että pöydät, tuolit, kynät ja paperit ovat paikallaan. Lopulta kaikki tuntuivat nauttivan kurssista, ja me ”opettajat” ainakin opimme aivan valtavasti kurssin aikana, mm. siitä, miten sosiaalista mediaa voi hyödyntää yliopisto-opetuksessa. Tätä konseptia kutsumme itseorganisoituvaksi oppimiseksi.

PSPS. Toinen esimerkki on vielä tuoreempi. Keväällä 2012 pohdimme kahden jatko-opiskelijakollegan kanssa, kuinka saada enemmän juuri sellaista opetusta kuin itse tarvitsee. Yliopisto ei kykene vastaamaan nopeasti muuttuviin opetustarpeisiin: opetusmäärärahat ovat tiukoilla, tutkintovaatimukset ovat lukossa jne. Loimme vertaisoppimisen konseptin nimeltä Troika. Troika on kolmen henkilön klikki, jossa yksi opettaa ja kaksi haluaa oppia. Kun kolmikko on löytänyt toisensa, heidän tulee etsiä opetukselle tila, päättää ajankohdasta ja lyödä aihe lukkoon. Tämän jälkeen tapahtumasta kerrotaan muille. Troikan tarkoitus on vähentää minimiinsä sopimisesta ja järjestelyistä aiheutuva sähläys, joka niin usein johtaa koko idean kuoppaamiseen. Konsepti tukee myös hyvin pienten mikro-opetustapahtumien järjestämistä: kolme osallistujaa on jo suuri menestys! Troika on saanut tuekseen Filosofian Akatemian kanssa yhteistyössä toteutetun verkkopalvelun. Palvelu on pilottivaiheessa, käykää kokeilemassa! Troika löytyy myös Facebookista ja esittäytyy Sulatuvan opetuksen & oppimisen seminaarissa maaliskuussa!

PSPSPS. Alussa mainitulle kvantikurssille löytyi riittävä määrä kiinnostuneita opiskelijoita (kiitos heille!), ja kurssi saatiin järjestettyä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s