Viestijät, astukaa esiin kielipoteroistanne!

Viime päivinä on saanut lukea useampiakin väärinymmärryksiin, ironisiin kärjistyksiin, retoriikkaan ja ylipäätään kieleen ja sen käyttöön liittyviä kirjoituksia. Johanna Korhonen julisti kielikapinan businessjargonia vastaan, Katleena Kortesuo kävi tekstiammattilaisen punakynällä läpi filosofi Pekka Himasen arvostelua herättäneen tulevaisuusselonteon Sinisen kirjan ja löysi hyvinkin luovia retorisia tehokeinoja. Pertti Jarla yritti perustella blogissaan, miksi ”ironinen kärjistäminen” ei aina ole toimiva tyylivalinta, jos haluaa saada sanomansa perille. Mikeal Jungner puolestaan viittasi blogissaan jopa filosofi Wittgensteiniin ja postmodernismiin yrittäessään tuoda järkeä Umayya Abu-Hannan esittämästä kritiikistä käynnistyneeseen rasismihuutopeliin. Mistä on kysymys? Emmekö yhtäkkiä enää osaa viestiä ollenkaan keskenämme vai olemmeko aidosti erimieltä lähes kaikesta? Miksi kielestä ja retoriikasta tuntuu yhtäkkiä tuleen niin keskeistä ja samalla ongelmallista?

Yritetään pohtia asiaa aivan yksinkertaisen viestintätilanteen kautta. Meillä on sanoman lähettäjä ja vastaanottaja, esimerkiksi kolumnin kirjoittaja ja lukija. Viestivälineenä toimii internetissä sijaitseva verkkolehti, jonka kautta yleisö tavoitetaan. Oletetaan edelleen yksinkertaisuuden vuoksi, että sanoman lähettäjä ei voi liittää tekstiinsä kuvia, ääntä tai videoita, eikä ilmaantua lukijan viereen tavaamaan tekstiä, eli hyödyntää nonverbaalin – sanattoman – viestinnän keinoja. Sanoman lähettäjä on täysin tekstin itsensä ja sen esitysympäristön armoilla. Kyseessä on ”köyhä” viestinnän muoto edellä mainituista syistä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että teksti on tuo kuuluisa ”Platonin orpolapsi” maailmalla, täysin lukijoiden tulkintojen varassa (rikasta viestintää olisi sellainen, missä voi hyödyntää kaikkia mahdollisia kanavia, jolloin sanoman perillemenon mahdollisuus paranee).

Tässäpä ongelma: lähettäjä ei voi vain yksinkertaisesti ”siirtää” ajatustaan eli sanomaa vastaanottajalle, vaan hänen on pakko koodata se aluksi. Kieli on eräänlainen koodausjärjestelmä siinä missä eleetkin. Olankohautus voi symboloida samaa kuin ääneen lausutut sanat ”En osaa sanoa” tai ”en piittaa”, tilanteesta riippuen. Olennaista on, että joudumme siirtämään näitä merkityksiä, asioita joita tarkoitamme tai luulemme tarkoittavamme, jonkin koodijärjestelmän ja viestinnän avulla. Jos viesti ymmärretään niin lähelle kuin mahdollista tarkoittamallamme tavalla, siirtyy viestinnässä informaatiota juuri sen verran kuin koodasimme sanomaamme. Tämä edellyttää käytännössä sitä, että viestin vastaanottaja tulkitsee joka ikisen sanan ja lauseen juuri niin kuin itsekin ajattelimme kirjoitusta laatiessamme.

Viestinnän tutkijat ovat jo aikapäivää sitten päätyneet siihen, että tällainen viestintämalli kuvaa melko huonosti inhimillistä viestintää. Viestintä on kontingenttia – lukuisista tilannetekijöistä ja tulkinnoista riippuvaa – eli jokainen sanoma tulisi aina räätälöidä viestiväline, potentiaalinen kuulija, hänen edustamansa kulttuuri ja tiedollinen tausta sekä viestinnän tilanne ja ajoitus mielessään. Aina on liian monta asiaa, jotka voivat mennä pieleen, ja siksi viestintä on harvoin täydellistä. Eikä sen tarvitsekaan. Viestintä on prosessi, jossa palautteen ja/tai dialogin avulla pyritään luomaan yhteisymmärrystä. Kun viestintä käsitetään tällaiseksi vuorovaikutteiseksi prosessiksi, kuten keskustelutilanne, mahdollisuudet onnistua ovat jo aivan toista luokkaa. Toisaalta myös sanoman alkuperäinen informaatio usein menetetään, ellei sitten vastaanottaja istu vain paikoillaan kyselemässä tarkentavia kysymyksiä niin kauan että lähettäjä on takonut asiansa hänen päähänsä. Joskus myös aidosti pyritään luomaan yhteinen merkityssisältö sanomalle. Tätä kai tarkoitetaan tuolla ylväällä ”dialogilla”, toisen ajatusten päälle rakentamisella.

Totuus on, että alun esimerkeissä ei ole kyse sellaisista ongelmista, jotka olisivat ratkaistavissa paremman viestinnän keinoin. Jos vastaanottajan motivaatio ymmärtää sanoman sisältö puuttuu, tai pelissä on jotain muuta, kuten lähettäjän tarkoituksellinen pyrkimys ”sumuttaa” sanavalinnoillaan (tai laiskuus pohtia mitä haluaa sanoa), eivät viestinnän keinot auta. Viestinnässä on nimittäin pohjimmiltaan kyse sanoman perillemenosta ja/tai yhteisymmärryksen luomisesta. Joko meillä on aidosti jotain sanottavaa ja keskitymme sen perillemenoon tai sitten olemme valmiit keskusteluun, dialogiin muiden kanssa yhteisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Muu on usein turhaa kohinaa.

Viestin perillemenossa auttaa myös suuresti se, miten asiat sanotaan, että sanavalinnat ovat ”oikeita” ja herättävät kuulijassa toivotun reaktion. Tästä johtuu mm. se, miksi ammattiyhdistysliike puhuu julkisuudessa eri tavalla irtisanomisista kuin liikkeenjohto: edellinen pyrkii lietsomaan kritiikkiä ja vetoaa irtisanomisten inhimilliseen puoleen, jälkimmäinen yrittää pysytellä mahdollisimman etäällä inhimillisestä tasosta ja vetoaa talouden ja liiketoiminnan realiteetteihin. Tällaisessa köydenvedossa kuitekin unohtuu usein se, mistä puhutaan: mikä oli se sanoma, joka piti välittää? Onko aikaansaatu suuttumus tai myötätunto yrittäjiä kohtaan esimerkiksi ”sanoma”? Onko viestillä todellista sanomaa ollenkaan, jos keskitytään vain vastaanottajan tunnereaktioihin tai mielikuviin? Usein kuulee sanottavan, että ei viestintä ole mitään tiedonsiirtoa, vaan mielikuvien luomista. Mutta jos tiedonsiirto tai sanoman lähettäminen jäävät pois, mitä jää jäljelle? Hyvälle viestinnälle voisi asettaa kunnianhimoisemmankin tavoitteen, esimerkiksi käyttäytymiseen vaikuttamisen tai vuoropuhelun rakentamisen: kuinka voisimme toimia yhdessä paremmin?

Pelkästään sanavalintoja muuttamalla eivät kaikki ongelmat katoa. Tämän vuoksi myös viestinnässä on erityisen tärkeää kiinnittää huomio siihen, mistä puhutaan – sen ohella miten siitä puhutaan. Viestinnässä ei pitäisi olla kyse vain epämääräisten asiakokonaisuuksien tai tuntemusten paketoinnista tietyllä tavalla, vaan viestintään olisi hyvä liitää sisällöllisiä ja/tai yhteisymmärryksen rakentamiseen kytkeytyviä tavoitteita. Sillä, mitä sanon, on merkitystä. Olisi hienoa, jos voisimme kielipoteroista käsin kinastelun sijaan katsoa useammin sanojen taakse, sanoman sisältöön, ja pyrkiä luomaan yhteistä merkitystä. Kaikella viestinnällä ei nimittäin ole kovin suurta informaatioarvoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s