Digitaalisen aikakauden kampus on tiiltä, laastia ja bittejä

Digimedian ja verkkoviestinnän asiantuntija Tuija Aalto kirjoitti blogissaan lomamatkalla ottamastaan kuvasta, joka oli julkaistu erään verkkojulkaisun tekemän uutisen yhteydessä. Kuva esitti rahtialusta, ja se oli CC-lisenssillä Flickr-kuvapankissa julkaistu, eli siis vapaasti käytettävissä kunhan lähde mainitaan oikein. Tarina oli jälleen yksi osoitus siitä, kuinka tietyt alat ja ammatit – kuten lehtikuvaus – ovat murroksessa. Internetin ilmaiset kuvapankit ja avoimesti jaettava materiaali kilpailee ammattivalokuvaajien omien kuvapankkien kanssa. Ammattilainen saattaa jäädä kisassa ilmaista vastaan kakkoseksi, vaikka ammattikuvien laatu olisikin parempi. Avoin jakaminen ei lähtökohtaisesti kilpaile kaupallisen kanssa, vaan on osa verkon jakamisen kulttuuria, joka mahdollistaa monenmoisen luovan ja omaehtoisen sisällöntuotannon. Blogipostauksen kommenttipalstalla Aalto joutui puolustamaan avointa kuvien jakamista:

Maailmassa on käynnissä murros. Osa ihmisistä valitsee vertaistuotannon ja samaan aikaan osa pitää kiinni kaupallisen vaihdannan säännöistä. Tämä synnyttää eripuraa ja suoranaista vihaa.

Kehruu-Jennyjäkin rikottiin mutta niin vaan eteni teollistuminen.

Aallon blogipostaus palautui mieleeni, kun luin HS:stä Matti Apusen kirjoituksen ”maalaisyliopistojen lopusta”. En ole ihan varma, mitä Apunen tarkoittaa maalaisyliopistoilla tai sillä, miksi niiden kilpailukyky olisi automaattisesti heikompi kuin isompien (kaupunkilais?) yliopistojen. Minäkin ajattelen kuitenkin, että ”onlinetoiminnot eivät ole pelkästään kiva lisä”, vaan ”huippukorkeakoulujen tulevaisuusstrategioiden ytimessä.” Apunen esittelee Courseran ja edX:n, verkkopalvelut, joissa pääosin yhdysvaltalaiset huippuyliopistot järjestävät ilmaisia MOOCeja (massive open online course). MOOCit ovat kursseja, joilla voi teoriassa olla vaikka satojatuhansia opiskelijoita. Ne ovat korkeatasoisia, lähinnä suosittujen kurssien verkkoversioita, joita vetävät huippuopettajat. Myös opiskelijat ovat kursseilla nimenomaan oppimassa, eivät ”harjoittamassa vapauttaan solidaarisuusmielenosoituksissa”, kuten Apunen kirjoittaa. Käyttäjiä onkin jo Courseran sivujen mukaan yli 1,8 miljoonaa. Yliopistojen talouden kannalta tärkeä jippo piilee siinä, että jos opiskelijat saadaan suorittamaan verkkokursseja, säästyy kustannuksia ja kurssista voi tulla pienillä muunnoksilla helposti monistettava ja tarpeen mukaan skaalautuva hyödyke. Opiskelijan kannalta suurin etu on joustavuus. Toisin kuin tähänastinen ”verkko-opetus” tai ”verkkokurssit”, luennot voi katsoa omalla ajallaan ja tehtävät palautetaan tiettyjä deadlineja noudattaen suoraan verkkoon. Avoin verkko-opetus voidaan nähdä myös demokratisoivana voimana. Erityisesti Yhdysvalloissa, jossa tutkinnot ovat kalliita, myös ne, joilla ei ole rahaa huippuyliopistoihin, voivat siitä huolimatta päästä nauttimaan niiden opetuksesta. Samaten avoin opetus edistää elinikäistä oppimista. Jo työelämässä olevat voivat oppia uusia taitoja tai ajantasaistaa osaamistaan.

Toisin kuin jotkut saattavat luulla, myös Helsingin yliopistolla on tällaisia kursseja. Esimerkiksi tietojenkäsittelytieteen laitos järjestää ohjelmointikurssin, josta on olemassa sekä nodeadline-versio että ohjatumpi kokonaisuus. Jo paljon aiemmin on puhuttu ”virtuaalikursseista”, jotka perustuvat nimenomaan ajan ja paikan suhteen joustavaan opetusmalliin. Nyt käynnissä oleva muutos liittyy avoimuuteen. Aiemmin Moodlen tai vastaavan verkko-opetusalustan sisään suljetut kurssit ovat hiljalleen avautumassa. Esimerkiksi HY:n matematiikan laitos tarjoaa Analyysin peruskurssia kaikille avoimena virtuaalikurssina. Samankaltaista avoimuus-ajattelua edustimme viestinnän oppiaineen palkitulla ”Organisaatioviestinnän uudet ulottuvuudet” -kurssilla, jossa oppimisprosessi oli tehty avoimeksi verkkoon opiskelijoiden itsensä valitsemalla tavalla. Myös luentojen videointi ja lataaminen verkkoon ovat hiljalleen edistyneet, esimerkiksi tilastotieteen johdantokurssilla.

Tästä on kuitenkin vielä matkaa Stanfordin-kaltaisten yliopistojen jännittävän kuuloisista aiheista (ohjelmointi, data-analyysi, innovaatiot, design, kryptografia, algoritmit, biokemia, neuroetiikka, visualisoinnit…) järjestämiin kursseihin, joita opettavat ilmaisultaan amerikkalaisen sujuvat huippuopettajat (suomalaisia siis väheksymättä). Niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin verkko-opetuksella on pitkät perinteet ja kokemusta on karttunut paljon. Esimerkiksi American Public University -systeemi on vaihtoehto tiilestä ja kivestä rakennetuille yliopistoille 87 erilaisen tutkinto-ohjelmansa kanssa. Kursseilla saa henkilökohtaista palautetta suoraan opettajilta sekä työskennellä toisten opiskelijoiden kanssa projekteissa, jos sattuu asumaan lähekkäin. Myös Coursera tarjoaa samankaltaisia mahdollisuuksia. Esimerkiksi esseiden kirjoittaminen onnistuu siten, että toisten esseitä vertaisarvioidaan ja arvosana muodostuu painotetusta keskiarvosta. Coursera hyödyntää myös Meetup-palvelua, jonka avulla voi tarkistaa onko omilla kotinurkilla ketään saman kurssin kävijöitä, joiden kanssa voisi järjestää esimerkiksi opintopiirejä.

Onko yliopisto-opetuksen tulevaisuus siis verkossa? MIT Technology Review –lehden artikkeli vertaa meneillään olevaa verkkokurssi-buumia kirjekursseihin. 100 vuotta sitten kirjekursseista povattiin kampusopetuksen korvaajaa. Toisin kuitenkin kävi. Lopulta vain pieni osa ”kotiopetusohjelmiin” osallistuneista lopulta suoritti kurssit, ja koko järjestelmä kuivui kokoon. Jos opetuksen tulevaisuus pitäisi rakentaa pelkästään hämärien, luentosalissa videoitujen esitysten ja verkkoon ladattujen Powerpoint-kalvosettien varaan, ennustaisin samankaltaista väsähtämistä verkko-opetukselle.

MOOCien suhteen jotakin on kuitenkin muuttunut. Uusilla verkkokursseilla ”luennot” ovat lyhyehköjä, 10-20 minuutin pätkiä, joissa luennoitsija selittää muutaman oleellisen käsitteen kerrallaan, piirtäen samalla ruudulle merkintöjä piirtolevyä tai vastaavaa laitetta käyttäen. Luentojen välissä tehdään pieniä pistareita (quizz), joiden avulla testataan opittu asia. Jos asia ei ole mennyt perille, opiskelijan on helppo palata taaksepäin ja kerrata kyseinen kohta. Luentoja on myös helppo striimata esimerkiksi YouTuben kautta. Facebook ja Courseran alusta tarjoavat mahdollisuuksia vuorovaikuttaa isollakin porukalla. Esimerkiksi eräällä Courseran kurssilla, jolla olin mukana, opiskelijat kyselivät tehtäviin liittyviä kysymyksiä ja auttoivat toisiaan kurssin sisäisellä keskustelupalstalla. Palstalla ei ollut lupa antaa suoria vastauksia, mutta hyviä neuvoja sai jakaa. Parhaat neuvot äänestettiin keskustelupalstalla ylöspäin peukuttamalla. Sen sijaan kurssiarvosanat perustuivat rasti ruutuun -tehtäviin ja yksinkertaisiin numero- ja sanatehtäviin. Tämä liene välttämätöntä, sillä kukaan ei voi tai halua käydä läpi 50 000 kurssilaisen vastauksia. Kokeet ja tehtävät täytyy tarkastaa koneellisesti. Koneellisuus tuo mukanaan myös valtavan edun: verkkokurssit keräävät yksityiskohtaista tietoa siitä, ketkä ja millä oppimistyyleillä oppivat läpäisevät kurssin. Näin kurssia voidaan kehittää vaikkapa reaaliaikaisesti palautteen avulla. Opiskelijoille voidaan esimerkiksi suunnata heille räätälöityjä vinkkejä automatisoidusti. On tietysti selvää, että verkko-opetus soveltuu paremmin toisille aloille kuin toisille. Esimerkiksi kriittiseen ajatteluun ja itseilmaisuun pohjautuvaa oppimista ei ole ihan helppo mitata koneellisesti. Myös kirjekurssien kurimus vaivaa MOOCeja. Esimerkiksi Apusen kirjoituksessaan viittaaman tekoälykurssin suoritti vain 14 % 160 000:stä ilmoittautuneesta, mikä toki sekin on absoluuttisesti iso määrä opiskelijoita. Haasteista huolimatta MOOCien kohdalla tulevaisuus on jännittävä.

Entäpä sitten perinteinen kampusopettaminen, onko sillä tulevaisuutta? Skeptikot uskovat tietysti, että mikään ei voi korvata perinteistä, kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta ja opettaja-oppilassuhdetta. Niin ikään opiskelijoilla on tapana oppia kouluissa ja yliopistoissa paljon muutakin kuin vain kurssin sisällöt. Esimerkiksi ryhmätyötaidot, sosiaaliset suhteet, työelämäsuhteet, projektityö, identifioituminen omaan oppialaan ja ammattikuntaan jne. ovat kaikki yliopiston tuomia etuja, joita on vaikea kuvitella verkko-opetuksessa yhtä helposti syntyviksi ja toisilta tarttuviksi.

The Net Bison –blogissa ehdotetaan, että perinteisten yliopistojen tulisi keskittyä kehittämään juuri sitä, mihin MOOCit eivät kovin hyvin kykene. Jos yliopistot haluavat välttää samat sudenkuopat kuin musiikki- ja viihdeteollisuus tai journalismi ilmaisten sisältöjen aikakaudella, tulisi niiden keskittyä vuorovaikutuksen lisäämiseen kampuksilla. Saavatko opiskelijat vastinetta rahalleen (tai ajalleen) saapumalla yliopiston tiloihin tai elämällä kampuksella? Suomessa tilanne on tietysti hieman toisenlainen, sillä verorahoin tuetun opetuksen maassa opiskelijoille investointi on lähinnä aikaan liittyvä: ensinnäkin kannattaako luennolle tai opetustilanteeseen tulla? Mitä muuta lisäarvoa kuin opiskelukavereiden tapaamista se tarjoaa mahdolliseen verkkokurssiin tai kirjastossa tenttiin lukemiseen verrattuna? Entä onko opetus ylipäätään laadultaan sellaista, että siihen käytetty aika kannattaa uhrata? Toinen Suomen yliopistojärjestelmää luonnehtiva erityispiirre on aikuisopetustakin paljon tukeva Avoin yliopisto. Avoimen yliopiston kurssit ovat maksullisia yliopistolain nojalla, mutta juuri tämä järjestelmä tuntuisi luontevalta paikalta aloittaa laajojen verkkokurssien tarjoaminen (jo nimensäkin perusteella). Luonnollisesti ongelmia synnyttää Suomen yliopistoissa suosittu tuntiopetusmalli, jossa opettaja ei välttämättä ole vakituisessa työsuhteessa yliopistoon, vaan saa elantonsa säännöllisestä tuntiopetuksesta. Kuten Apunen kirjoittaa ”online-opetuksessa tulonmuodostuksen logiikka muuttuu”, kun ”opettaja/oppilas-hyötysuhde” vaihtuu ja ”kustannukset putoavat”. Ei ole vaikeaa ennustaa, kuinka tämä vaikuttaa tuntiopettajien tulonmuodostukseen, ellei kyseessä sitten ole juuri läsnäoloa edellyttävä kurssi.

Koko keskustelu avoimesta jakamisesta linkittyy laajempaan, ”vertaistuotannosta” ja ”yhteisresursseita” käytävään debattiin ja yhteiskunnalliseen liikehdintään. Tästä näkökulmasta katsottuna yliopistojen tarjoamat, kaikille avoimet verkkokurssit voivat olla demokratian edistäjiä. Tulevaisuudessa vertaistuotantoa voidaan varmasti myös hyödyntää tehokkaammin oppimisessa. Esimerkiksi Skillshare-niminen (kaupallinen) verkkopalvelu välittää kenen tahansa järjestämiä verkkokursseja. Aiheena voi olla vaikka kravatin solmiminen, ja osallistujien määrän ja siitä seuraavien tulojen suuruuden päättävät markkinat. Yliopistoissa kursseja, opintopiirejä ja tutoriaaleja voisivat tehdä verkkoon myös opiskelijat. Screencast-videoiden teko on helppoa, ja hyviä benchmarkkaus-paikkoja on verkko täynnä (esim. mainittu Coursera).

Henkilökohtaisesti toivon, että yliopistoinstituutio säilyttää myös jonkinlaisen fyysisen olemuksen, sillä toisten ihmisten tapaaminen kasvokkain piristää kummasti päivää! On kuitenkin myös selvää, että tietynlainen, peruskurssitasoinen opetus voisi hyötyä verkon laajemmasta ja luovemmasta käytöstä.

Oppia janoavat löytävät verkon opetusantia koottuna vaikuttava määrä mm. täältä. Apple-käyttäjät voivat hyödyntää iTuneU-palvelua, josta voi koota itselleen vaikka kokonaisia tutkintoja Berkleyn ja Standfordin kaltaisten yliopistojen kursseista. Itselläni on kokemusta lähinnä Khan Academysta ja Courserasta, jotka olen listannut blogini Tutkimuksen teon jäljillä -osioon. Kannattaa katsoa myös Ajattelun ammattilaisen blogikirjoitus aiheeesta.

Advertisements

4 kommenttia artikkeliin ”Digitaalisen aikakauden kampus on tiiltä, laastia ja bittejä

  1. Hyvä kirjoitus taas Petro!

    Pari kommenttia: Vaikka verkko-opetus on toki muuttunut ja tullut avoimemmaksi, Apusen retoriikka on tuttua jo 90-luvulta. Toiveena on, että suuret joukot oppisivat helposti ja kustannustehokkaasti. Apunen ja kumppanit eivät näytä kovin paljon ymmärtävän oppimisesta ja pedagogiikasta. Ajatus passiivisesta luentojen seuraajasta koneen äärelllä (tai yhtä hyvin luentosalissa) ei edusta kovin ihmeellistä oppimisnäkemystä. Hyvä ja laadukas oppiminen vaatii aikaa niin opiskelijoilta ja opettajilta, järjestettiinpä se sitten kasvotusten tai verkossa. Niinpä uusia verkkoratkaisuja kannattaa kehitellä ja seurata, mutta odotusten ja vallankumouksellisuuden suhteen olisin varovainen.

    Ja vielä yksi heitto Apusen suuntaan: eikös verkossa maalais- ja kaupunkilaisjoattelun pitäisi kadota?

    • Tottahan on joo, että onlinekurssienkin kuluja saadaan paisetettua, jos halutaan aidosti hyvä ja vuorovaikutteinen kurssi. Esim. käymilläni Courseran kursseilla (ei välttämättä suoritetuilla 🙂 oli aina varsinainen tiimi opettajia ja avustajia. Ei siis mitään kevytkursseja. Tämä onkin välttämätöntä, jos halutaan tehdä vuorovaikutteista kurssia. Säästöjä voisi tulla vasta, kun saadaan a) joko todella paljon osallistujia tai b) on-demand-kursseja, joita voi opiskella ja suorittaa milloin vain (ei välttämättä aktiivista opetusta, vaan verkkomatskut ja tentti).

  2. Kiitos Petro, tärkeää asiaa hyvin pohdittuna!
    NYT-liitteen 23/2012 kansikuvajuttuna oli ”Hyvästi, akatemia”, jossa maalailtiin samoja asioita. Kävin toimittajan kanssa yli tunnin puhelinkeskustelun jutun valmistelun aikoihin (nimeäni ei mainita jutussa, mikä oli ihan OK), ja esitin juuri nuo skeptiset ajatukset, jotka mainitset (”mikään ei voi korvata perinteistä, kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta ja opettaja-oppilassuhdetta”). En silti ole aivan ”änkyrä” – olen varsin avoin kaikelle uudelle. Tässäkin jutussasi oli muutamia minulle uusia kohtia, joista oli kiva lukea. Apusen juttu oli minusta tyypillistä EVAn nurinaa.

    Avoimesta yliopistosta olen sitä mieltä, että sen tulisi olla brittien ”Open University” -tyyppinen, oma hieno instituutionsa omine opettajineen (eikä ”suljetun yliopiston” kylkiäinen, jossa suurelta osin käyvät opettamassa samat opettajat).

    Vielä tilastotieteen johdantokurssini luentovideoista sen verran, että videointi on lähtenyt yksinkertaisesti siitä, että käyttööni saama tila (U40, sali 1, vain 200 paikkaa) ei riitä kurssini tarpeisiin (osassa 1 yleensä n. 600 opiskelijaa). Videoitavat ”luennot” ovat tässä lähinnä harjoitustehtävien yhteisiä läpikäyntejä. Niistä on tullut kyllä viime vuodesta lähtien oikein hyvää palautetta, ja jatkan sitä mielelläni (menossa on automaattisen videoinnin pilotti, johon pääsin mukaan, ja onnekseni se oli tarjolla juuri mainitussa salissa, yhtenä harvoista koko HY:ssa; tilathan oli varattu jo keväällä). Varsinaisia luentoja (to 8-10 Porthania I, jossa 563 pöytäpaikkaa) ei sen sijaan ainakaan toistaiseksi videoida.

    terv. Kimmo

    • Mielestäni on hyvä, että tehdään koko ajan kokeiluja uusista tavoista sulauttaa opetusta. Kaikki tuollaiset luentojen videoinnit kyllä tekevät kurssista joustavamman käydä. Tilastotieteen peruskurssilla on erityisen hyviä mahdollisuuksia tehdä vaikka millaisia tutoriaaleja ja videoita peruskäsitteisiin, ne kun pysyvät suht muuttumattomina. Kurssisi on kyllä muutenkin ihan top quality, että ei sillä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s