Leimahdusten logiikka: mitä ”verkkoilmiöistä” ei kerrota

Amerikkalainen sosiologi Mark Granovetter esitti 1970-luvun lopulla ”mellakkamallin” (ks. ”Tipping points”). Otetaan 100 vihaista opiskelijaa osoittamassa mieltä. Oletetaan, että jokaisella osallistujalla on tietty kynnys heittää kivi ja että heittämispäätös riippuu siitä, kuinka moni muu ympärillä tarttuu kiveen. Ajatellaan seuraavaksi, että 100 ihmisen joukossa ovat edustettuna kaikenlaiset kynnysarvot. Mallista seuraa, että kun yksi höyrypää alkaa heitellä kiviä, muut seuraavat hiljalleen perässä, kunnes lopulta väkivalta leimahtaa irti. Entäpä jos kaupungin toisella laidalla onkin tasan samanlainen joukko opiskelijoita osoittamassa mieltään vain sillä erotuksella, että tässä joukossa ei ole ketään, jonka kynnysarvo heittää kivi olisi riippuvainen yhden toisen mielenosoittajan heitosta. Tässä tapauksessa yksittäinen riehuja ei saisi seuraa, ja muu joukko tukahduttaisi väkivaltaisen toiminnan. Mikä on tällöin syy sille, että väkivalta leimahtaa tai että se ei leimahda? Palataan tähän kysymykseen hetken kuluttua.

Viime aikoina monesta on varmasti tuntunut siltä, että useat hämmästyttävät ja ennakoimattomalta tuntuvat ilmiöt seuraavat toinen toistaan: arabikevät, kapitalismin vastaiset mielenosoitukset, Haavisto-ilmiö, Guggenheim-kritiikki jne. Toimittaja ja yrittäjä Taneli Heikka esittää, että kohujen taustalla on verkon mukanaan tuomat uudet vaikutusmahdollisuudet. Heikka arvioi, että vanhan kammaripolitiikan aika on ohi, kun uusi ”verkostomainen keskustelu” on saatu kaikkien ulottuville. Sosiaalisessa mediassa leviävät kehut, haukut, huumori ja uudet luovat ideat. Samalla ”keskusteluagendan luomisen” valta on siirtynyt medialta ja perinteisiltä vallankäyttäjiltä kansalaisille. Elämme demokratiassa 2.0, jossa verkkodemokratian keinot ja kanavat olisi syytä ottaa vakavasti, sillä ”valta on nyt yksilöiden käsissä”, Heikka kirjoittaa.

Onko todella näin? Elämmekö uudenlaisen verkkovaikuttamisen maailmassa, jossa aktiiviset kansalaiset voivat käynnistää positiivisia muutosliikkeitä ja saada aikaan koko yhteiskunnan tasolla leimahtavia ilmiötä toimimalla sosiaalisessa mediassa? Organisaatioviestinnän professori Leif Åberg on pohtinut viestinnän näkökulmasta leimahdusten logiikkaa. Åbergin mukaan (ks. myös kalvot) erilaisten kiistakysymysten taustalla on ”spontaania aktiivisuutta”, joka tietyissä olosuhteissa johtaa leimahdukseen eli keskustelun eskaloitumiseen. Taustalla piilee Åbergin mukaan asioiden taipumus hakeutua kohti epäjärjestystä sekä verkon kytkeytynyt ja paikallista järjestäytymistä tukeva luonne. Leimahdus voisi Åbergin mallin mukaan edetä vaikka näin: henkilö A epäilee, että kaivosyhtiön toimet saattavat saastuttaa hänen asuinalueensa liepeillä sijaitsevaa ulkoilualuetta, ja kirjoittaa siitä Facebookkiin. Muut alueen asukkaat huomaavat henkilön A kirjoituksen, alkavat ottaa asiasta selvää ja perustavat mikroyhteisön asian tiimoille. Mikroyhteisön foorumina toimii avoin FB-ryhmä. Hiljalleen mikroyhteisön ympärille alkaa kerääntyä muitakin asiasta kiinnostuneita, kuten paikallisia yrittäjiä, ympäristöaktiiveja, kunnallispoliitikkoja. Mukaan tulevat myös vastapuolen toimijat ja alkaa syntyä kamppailua asian tiimoilta. Yhtäkkiä valtamedia tarttuu ”uutiseen”, ja kiistasta on tullut valtakunnallinen puheenaihe. Miten tässä näin pääsi käymään? Oliko kriisin taustalla FB-kirjoittelun aloittanut epäluuloinen asukas, kaivosyhtiön kehno tiedotus tai projektin tietoinen salailu, mukaan tulleet tukijoukot ja poliitikot vai kenties valtamedian tiedotusarsenaali? Vai oliko leimahduksen aiheuttaja Facebook? Tai mitä jos ympäröivän yhteiskunnan ilmapiiri oli jo valmiiksi sellainen, että kaivosyhtiön toimet herättävät epäluuloa? Ehkä olimme juuri lukeneet uutisista, kuinka kaivos naapurimaassa aiheuttaa radioaktiivista säteilyä lähialueen asukkaille? Tai ehkä olimme juuri lukeneet jutun Suomen aktiivisimmista asukasyhteisöistä ja halusimme itsekin osoittaa kiinnostusta omaa ympäristöämme kohtaan? Tai ehkäpä otimme mallia isojen yritysten vastustamisesta toiselta puolelta maailmaa kapitalismin vastaisista mielenosoituksista? Ehkäpä. Syiden verkosto on loputon, eikä tuskin koskaan tyhjentävästi selitettävissä.

Palataan ensimmäisen kappaleen esimerkkiin. Vaikka Granovetterin malli on vain ajatuskoe, ja sellaisenaan täysin mieletön sovellettaessa tosimaailmaan, sisältyy siihen eräs tärkeä oivallus. Nimittäin kun tarkastelemme sitä, miksi jotkin asiat leimahtavat ja toiset eivät, ei ole syytä tuijottaa pelkästään sitä, millaisia ihmisiä, toimijoita tai asioita on kyseessä, vaan siirtää katse vuorovaikutukseen. Pienen pienet erot ihmisten käyttäytymisessä saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, leimahtaako asia vai ei. Yksi kynnysarvon ylittävä vihapuhe-kommentti voi ryöpsähtää verkossa ja saada ihmiset liikkeelle. Åberg kehottaa tarkkailemaan sitä, millaisen ”voimakentän” eri toimijat muodostavat, ts. millaisia eri intressiryhmiä ja heidän edustamiaan puhetapoja kiistasta voidaan tunnistaa? Millaiset mahdollisuudet asioilla on eskaloitua? Tässä mielessä valta ei ole ”yksilöiden käsissä”, kuten Heikka kirjoittaa, vaan kiistakysymysten eskaloituminen on aina monimutkainen prosessi, johon jollakin tietyllä yksilöllä tai yksilöillä saattaa olla vaikutusta tai sitten ei. Lopulta kyse on ketjusta sattumuksia, jossa verkkoyhteisön rooli voi olla yksi merkittävä linkki, mutta ei välttämättä ehdoton sellainen. Myöskään tietoverkolla sinänsä ei ole leimahduksen synnyssä ehdotonta roolia. Vai väittäisikö joku että presidentinvaaleissa Väyrynen-ilmiön taustalla oli sosiaalinen media? Perinteisellä jalkatyöllä voi olla yhä merkittävä rooli. Samalla tavoin metsään menevät teknologian merkitystä ylikorostavat selitykset Arabikevään kohdalla. Kyse oli yhtä paljon A4-vallankumouksesta, lankapuhelin-vallankumouksesta, torikokoontumis-vallankumouksesta kuin Twitter-vallankumouksestakin, kuten osuvassa kirjoituksessa Egyptistä eritellään.

Edellä sanotun tarkoitus ei ole vähätellä sosiaalista mediaa; sillä on usein kiistämätön merkitys puheenaiheiden leimahduksissa vuorovaikutuksen areenan tarjoajana. Verkon demokratiaa edistävään potentiaaliin pitäisi kuitenkin on suhtautua varauksella.  Täytyy  muistaa, ettei ole mitenkään selvää, että verkko sinänsä olisi demokraattisempi kuin ei-biteistä koostuva todellisuutemme. Esimerkiksi tuore tutkimus nuorten sosiaalisen median käytöstä vihjailee siihen suuntaan, että samat eriarvoisuuden mekanismit voivat siirtyvät offline-maailmasta online-todellisuuteen. Voidaan myös ajatella verkkoyhteisöjä ja niissä leviävää ”vihapuhetta”, niin anonyymiä kuin omalla nimelläkin esitettyä. Miten sosiaalinen paine vaikuttaa verkkoyhteisöjen käyttäytymiseen? Painetaanko Like-nappia, vaikka ei oikeasti tykätäkään? Entä vaikuttaako sosiaalinen vertailu siihen, mitä ja kenen ajatuksia kannatetaan, ts. millaisena halutaan nähdä itsensä? Ilman massiivista empiiristä tutkimusta voisi kuvitella, ettei verkko eroa merkittävästi sosiaalisilta perusmekanismeiltaan muusta todellisuudesta. Tällä kaikella on merkitystä silloin, kun ajatellaan että verkossa tai verkon avulla demokratia toteutuisi jotenkin aidommin tai oikeammin kuin muualla maailmassa, joka on neuvotteluhuoneiden uumenissa piilottelevien päättäjien vallassa. Näin ei välttämättä ole.

Kärjistäen voisi sanoa, että pessimistit näkevät verkon demokraattisen voiman uhkana ja pyrkivät hallitsemaan, kontrolloimaan ja manipuloimaan verkkoa yksityisten päämäärien hyväksi. Optimistit puolestaan suhtautuvat verkkoon demokratian ja avoimuuden näkökulmasta ja näkevät sen keinona edistää kollektiivisia päämääriä. Varmaa on se, että verkkoa voi käyttää monenlaisten pyrkimysten edistämiseen, eikä se ole itsessään hyvä tai paha. Vastuussa ovat aina teknologiaa käyttävät ihmiset, ei teknologia itsessään.

Lähitulevaisuudessa tiedon louhintaan verkossa keskittyvät työkalut kehittynevät sille tasolle, että viestinnän ammattilaisilla on yhä paremmat mahdollisuudet ennakoida kriisejä ja vaikuttaa niiden kulkuun sekä tietysti myös itse käynnistää nk. ”viraalikampanjoita”. Tämän on huomannut myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, jolla on jo oma ”Open source -osasto” seulomassa massiivisia datamääriä mm. Facebookista ja Twitteristä. NPR:n jutussa nostettiin käytännön esimerkiksi tiedustelupalvelun ”puheenaiheita mittaava” indeksi. Justin Bieber -indeksiksi ristityn sosiaalisen barometrin avulla voidaan yksinkertaistetusti sanottuna tutkia sitä, millaiset asiat ihmisiä puhuttavat, ts. kiinnostaako tietyn valtion ihmisiä juuri nyt enemmän Justin Bieber kuin vaikkapa puhdas juomavesi. Näin voidaan mahdollisesti ennakoida kriisejä ja levottomuuksia eri alueilla. Mitä jutussa ei mainittu on se, että tiedustelupalvelun käytössä on todennäköisesti huomattavan edistykselliset datapohjaiset louhintamenetelmät, joilla miljoonien twiittien ja statuspäivitysten louhiminen ja seulominen ei ole temppu eikä mikään. Mitä enemmän tietoa ihmisten verkkokäyttäytymisestä karttuu, sitä helpompaa on nostaa esiin merkityksellisiä ”tarinallisuuksia” ja tunnistaa kaavamaisuuksia koneellisesti. Pelottavaa tässä valvonnan kulttuurin kehittymisessä on se, mitä ei niin demokraattiset maat voivat verkon louhinnan avulla tehdä. Silloin demokratiaa edistävien leimahdusten täytyy etsiä jokin toinen kanava, kuten vaikka toimivaksi havaittu A4-sovellus tai torikokoontuminen-sovellus.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s